Elokuvan alussa ollaan toisen maailmansodan loppumelskeissä. Natsijohto on epätoivoinen, ja se päättää ottaa avukseen tuonpuoleisia voimia. Mutta liittoutuneet estävät okkultistisiin voimiin erikoistuneen professorin avulla natseja avaamasta maailmojen välistä porttia. Sieltä kuitenkin kerkeää tulemaan pieni olio, jota aletaan kutsumaan Hellboyksi.
Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Hellboy (Perlman) on kasvanut aikuisen ihmisen mittoihin. Hän työskentelee paranormaaleja ilmiöitä käsittelevässä virastossa. Eräänä päivänä yliluonnolliset ilmiöt pääsevät valloilleen ja viraston onkin puututtava asiaan.
En ole perehtynyt Mike Mignolan Hellboy-sarjiksiin, ja muutenkin aihe on ollut minulle vieras. Näin ollen päädyin katsomaan elokuvaa ilman minkäänlaista taustatietoa. Taustatieto olisi kyllä ollut joissakin kohdin ihan hyvä juttu, sillä täytyisi tuntea Hellboy-maailmaa, jotta elokuvasta voisi saada kaiken irti. Mutta onnistuu katsominen näinkin, vaikka muutama asia jääkin loppujen lopuksi epäselväksi.
Hellboy sekottelee hyvin fantasiaa ja toimintaa. Fantasiapuoli on ottanut aika paljon vaikutteita H.P. Lovecraftin kirjoituksista ja skandinaavis-germaanisesta mytologiasta. Toimintakohtauksetkin on toteutettu ihan hyvin, vaikkeivät parasta toimintaa edustakaan. Vaikka fantasiaosuus meneekin välillä yli hilseen, niin silti elokuva on ihan viihdyttävä. Myös synkkyyttä on saatu kivasti mukaan, vaikka meininkiä olisi voitu viedä hieman pidemmälle.
Ainoana isona miinuspuolena on elokuvan romanttinen juonikuvio. Se lisää reilusti elokuvan pituutta ja se ei edes oikein istu muuhun elokuvaan. Muuten Hellboy on ihan viihdyttävä leffa.
nimimerkki: Ville
