Kun brittiläinen koomikkoryhmä alkoi työstää uusinta elokuvaansa – tuolloin työnimellä Jesus Christ: Lust for Glory – ei varmasti kukaan osannut odottaa mitä tuleman piti. Brittikoomikot tiesivät sen itsekin; 70-luvulla oli hyvin todennäköistä joutua kiihkouskovaisten hampaisiin ja ryhmä oli ennenkin sohinut uskontoja televisiosarjassaan Monty Python’s Flying Circus. Silti rajoja rikkova sarja herätti ihastusta maailmanlaajuisesti ja sai fanikseen tähtiä jopa Elvistä myöten, joka piti ensimmäistä kokopitkää, Holy Grail’ia kaikkien aikojen hauskimpana elokuvana. Seuraavaa elokuvaansa ryhmä vetäytyi kirjoittamaan Karibialle. Käsikirjoitus jumalanpilkkaa henkivällä otsikolla ei tuottajia miellyttänyt, eivätkä elokuvayhtiöt uskaltaneet ottaa sitä tuotantoonsa kirkon ja ihmisten hyökkäysten pelossa. Lopulta The Beatles -yhtyeen kitaristi, George Harrison, lupautui rahoittamaan rainan jo senkin takia, että se tulisi todennäköisesti olemaan ainoa mahdollisuus nähdä filmi valmiina.
Elokuva alkaa hyvin raamatullisissa merkeissä. On tallia, itämaantietäjiä, seimi ja vastasyntynyt poikalapsi. Tuikkiipa taivaalla kirkas tähtönenkin. Kaikki ei ole sittenkään miltä näyttää – onhan kyseessä Monty Pythonin elokuva – ja kohta alkaakin rajoja rikkova rymistely muinaisessa Juudeassa. Brian Cohen -niminen heppu saa tuta miltä messiaana olo tuntuu, vaikka mies haluaisi olla tavallinen kaduntallaaja. Erinäisten vaiheiden jälkeen joutuu tämä maan alla toimivan organisaation kätyriksi saaden vastaansa roomalaisten ylivallan. Kaikkien kunnon messiaiden tapaan päätyy Brian lopulta sinne, minne kaavasta tavalla tai toisella poikkeavat nyt oli aikoinaan tapana laittaa roikkumaan.
Jos oli koomikkoryhmä edellä aikaansa Lentävää sirkusta tehdessään, ei Brianin elämä kaavasta paljoa poikennut. Elokuva saikin valtaisaa vastustusta ilmestyessään ja sen sanomasta väännettiin kättä kirkonmiesten kanssa aina television prime-time-lähetystä myöten. Norjassa ei elokuvaa saanut edes näyttää ja Britanniassakin yritti äärivanhoillinen moraalinvartija Mary Whitehouse estää elokuvan näyttämisen järjestäen mielenosoituksia. Arvoitukseksi jää se, sattuiko kukaan vastustajista edes näkemään elokuvaa, joka ei lopulta pilkannut Kristinuskoa, vaan kirves osui aivan muuhun; itse kristittyihin.
Liian tosissaan itsensä ottavat ihmiset ovat ehtymätön lähde repiä komiikkaa ja tämän brittiryhmä tiesi. Solvattuaan tv-sarjassaan yläluokkaa, oli suunta täysin oikea ruotia maailman valtauskontoa satiirin keinoin. Siinä missä Holy Grail pelasi ritaritarustolla ja myyteillä, jauhoi Life Of Brian kielletyn hedelmän hampaillaan ennennäkemättömällä tavalla.
Graham Chapman näyttelee alati hämmentyneen Brianin roolin hyvin, mutta kuten monta kertaa aiemminkin, loistaa kirkaimmassa valokeilassa John Cleesen hermoheikohko hahmokavalkadi. Mies olisi alunperin tahtonut näytellä pääosan – elokuvan nimirooli – mutta totesi lopulta itsekin sopivansa paremmin sivurooleihin, joissa voisi revitellä mielin määrin hahmosta toiseen. Michael Palin puhevikaisena pro curatorina on taattua tappokamaa puhumattakaan muista neljästäkymmenestä eri hahmoista, joita ydinporukka esittää antaumuksella. Roomalaisotilaita näytelleet miehet pidättelivät nauruaan tosissaan, eivätkä olleet tietoisia Palinin esittämän Pontius Pilatuksen puheviasta kuvausten alkaessa. Lisäksi tuttu Python-tyylinen sanailu on koko ajan läsnä yltyen kunnon sanaharkkaan milloin minkäkin naurettavan syyn takia – asia joka toimi edellisessä elokuvassa yhtenä kantavista voimista. Kaikki vedetään läskiksi ilman, että katsoja tuntee kertaakaan elokuvan aikana tulleensa aliarvioiduksi, minkä lisäksi iso osa vitseistä menee ohitse ensimmäisillä katselukerroilla. Kymmenenkin kerran jälkeen on tarkasti kirjoitetussa elokuvassa varmasti jotain, mitä ei vain ole huomannut. Harvinaista sekin.
Life Of Brian on totisesti klassikkostatuksensa ansainnut. Se on kestänyt erinomaisesti aikaa ja pienistä puutteistaan huolimatta yksi kaikkien aikojen parhaimmista komediaelokuvista. Se on eheämpi kokonaisuus, kuin kuoliaaksinaurattava – hieman sketsipainotteinen – Holy Grail ja osoitus ryhmän hallitsevan täysimittaisen elokuvakerronnankin. Terry Gilliam pääsee väläyttämään surrelaisminlahjojaan täysin irrallisessa avaruusaluskohtauksessa, mutta joka lopulta on täysin järkeenkäypä – siinä missä uskonnotkin. Elokuvalla on myös ansionsa; käsitteleehän se omasta näkövinkkelistään uskontojen syntymisen muutamassa minuutissa. Ensin Brian puhuu korokkeella niitä näitä roomalaisia harhauttaakseen, ja pakenee lopulta messiaanista johdatusta vailla olevien ihmisten luota aavikolle. Mieheltä putoaa kenkä ja väkijoukko näkee oitis kengän olevan merkki; yksi haluaa kaikkien kulkevan yhdellä kengällä, kun taas toinen tahtoisi kerätä kaikkien kengät yhteen kasaan merkiksi uskollisuudestaan uutta messiasta kohtaan.
Absurdin ilotulituksen kruunaa ikimuistettava Always Look On The Bright Side Of Life ristiltä laulettuna. Eric Idlen kynäilemä laulu tullaan kuulemaan vielä monissa muistotilaisuuksissa – jätettiinhän Briania esittäneelle Graham Chapmanillekin jäähyväiset tämän kappaleen tahdissa. Elokuva jättääkin katsojalleen tyydyttyneen, mutta myös haikean olon – onhan Life Of Brian elokuva, jollaista ei todennäköisesti tulla enää ikinä näkemään. John Cleesen, Graham Chapmanin, Eric Idlen, Terry Jonesin, Michael Palinin tai Terry Gilliamin kaltaisia lahjakkuuksia ei joka vuosikymmen synny, saati että löytäisivät toisensa.
