John Fordin mestariteos Etsijät on pintapuolisesti peruslänkkäri.
Ei ole mielestäni liioiteltua sanoa, että Etsijät on SE länkkäri.
Etsijät on se länkkäri, joka ponnahtaa esiin mielemme sokkeloista, kun mainitaan sana länkkäri, lännenelokuva, tai jopa western.
Monument Valleyn koko kuva-alan täyttävät punaiset piirteet taivasta vasten, muutama ratsumies maisemassa, korkean taivaan alla, ovat piirtyneet mieliimme lähtemättömästi, vaikkemme itse elokuvaa, taikka mitään lännenelokuvaa olisimmekaan nähneet. John Wayne, tuo äijäkulttuurin puolijumala, voittaa tiukkuudessaan kaikki aikalaiset sekä tulevat yrittäjät. Mikään verhoihin pukeutuva kultakutri dollaritrilogiassa, tai steroideja norsun päivän ruokarytmillä naposteleva mutantti, ei pärjää Dukelle edes märissä unissaan.
(PIENI SPOILERI) Tai kuten Jean-Luc Godard asian ilmaisi. ”Miten voinkaan vihata John Waynea kun hän kannattaa Goldwateria, ja miten samalla voinkaan rakastaa häntä, kun häntä etsijöiden viimeistä edellisessä rullassa ottaa Natalie Woodin käsivarsilleen ja sanoo: Lähdetään kotiin Debbie.”(SPOILERI LOPPUU)
Kenenkään muun sanomana nuo kuolemattomat sanat eivät olisi kuulostaneet samalta kuin Waynen. Sekin on tietenkin totta, ettei Wayne ollut mikään loistava näyttelijä (hän kuulemma vihasi Actors Studion näyttelijöitä ja kutsui heitä neitimäiseksi), mutta Wayne oli Wayne.
Sama elokuva ei luonnollisesti myöskään olisi, jos sen ohjaajana toimisi joku muu kuin John Ford, Amerikan lännen virallinen kuvittaja. Etsijät on myöskin liioittelematta Fordin paras western, yli ratsuväkitrilogian, erämaahyökkäyksen ja Wagonmasterin.
Elokuva alkaa junttimaisten alkutekstien jälkeen nerokkaalla otoksella: pieni talo keskellä preeriaa. Hahmo hevosen selässä lähestyy erämaassa. Kamera seuraa naista talon sisältä, iloisia kasvoja. Näin esitellään tarinan sankari Ethan Edwards (tietenkin Wayne) meille. Ihmiset talossa ovat Ethanin veli perheineen.
Seuraavana aamuna sisään tulvii vauhdikkaasti pastori-kapteeni joukkoineen. Muistettavaa pastoria, joka on valmis kesken saarnan hyppäämään ratsun selkään jos intiaaneja on tienoolla, esittää Ward Bond. Joukkiossa on myös muita ajalle tyypillisiä karikatyyrejä. Hank Worden hihittelevänä kylähulluna, jolla on pakkomielle keinutuolin saamisesta (patrioottisen Fordin vertaus amerikkalaiselle unelmalle, kodille). Myöhemmin joukkoon ilmestyy myös John Waynen pojan Patrickin esittämä touhottava solttupoika miekkoineen (vitsi huipentuu muistettavasti viiltoon pastorin ahterissa).
Ethan liittyy joukkoon etsimään karjavarkaita, intiaaneja. Viha tulvahtaa pintaan. Aiemmin Ethan oli ilmaissut selvää halveksuntaa tavattuaan myös joukkioon liittyvän löytölapsi/veljenpoika Martin Pawleyn (Jeffrey Hunter), joka on mulatti. Tai oikeastaan pahempaa, intiaanin äpärä.
Sillä aikaa kun Ethan ja Martin ovat Monument Valleyn maisemissa etsimässä intiaaneja, kahakan, ammuskelun ja muitten lännenelokuvien traditioiden parissa, paikallinen komanssipäällikkö Arpi on löytänyt Edwardsien tilan. Hän polttaa tilan, sieppaa tyttäret ja…Fordin kamera ei paljasta mitä Ethan näkee palavan talon sisällä, mutta ilme on paljon puhuva. Näin lähtevät Ethan ja Martin etsintäretkelle. Martin sisariaan, Ethan riistaa, intiaaneja.
Ethan ja Scar ovat tietenkin hengenheimolaisia, toiminnan miehiä. He ampuvat ensin ja kysyvät sitten. Jä mieluiten jättävät kysymisen väliin ja ampuvat ruumiilta silmät.
Ja tietenkään Wayne ei ole tarinan sankari, vaan anti-sankari. Hän on rasisti ja konservatiivi, mikä käy alleviivatuimmin ilmi kuuluisasta kuvasta, jossa hän kääntyy katsomaan hulluja intiaaninaisia lieri varjostaen hänen kasvojaan. Hänen menneisyydestään ei kerrota mitään suoraan, vaan vihjaillaan rikollisuudesta ja maanpetturuudesta (unionin uniformu). Hänelle tulevaisuus on yhdentekevää ja nykyisyys pelkkä rutiini.
Etsijät on kertomus epäluuloista, vihasta ja vihan patoutumisesta tavallisen westernin pukuun puettuna. Mutta silti se on tavallinen western, optimistinen ja naivi. Toiminta ja tapahtumat ovat ajan mukaan ylidramaattisia, traagisissa kohdissa taustalla pauhaa viulukuoro, kun taas kepeissä kohdissa musiikkikin on kepeää.
Hollywoodin rahan pyörittämä hornankattila on tietynlainen kelpoisuuskoe ohjaajalle. Jos osaa ohjata ajatuksia herättävän viihde-elokuvan, taikka viihdyttävän taide-elokuvan, osaa hommansa.
Ford noudatti samaa filosofiaa. Etsijät on viihdyttävä, sen voi katsoa milloin vain ja mielellään. Siinä on toimintaa, tappelua, äijähuumoria ja romantiikkaa, mutta silti se ei ole pelkkä länkkäri tai puhdas äijäily. Reteän ulkokuoren melun, ammuskelun ja miesten maailman takaa John Ford ohjaa hienovaraisesti. Jopa lyyrinen olisi sopiva sana Fordin kuvasommitelmille ja maisemakuvaukselle.
Martinkin on täysi pelle, kunnon miehen mallista valettu yritelmä, pelle naisten silmissä. Jorgenseninkin tytär Laurie (Vera Miles) tönii Martinia kalusteet rymisten, nöyryyttää varastamalla hänen vaatteet Martinin olessa kylvyssä. Kaiken lisäksi Martin joutuu kelpoisuutensa todistamiseksi Laurielle tappeluun elokuvahistorian ärsyttävimmän naurun omaavan kilpakosijan kanssa.
Mutta turha analysoida. Etsijät on sen yläpuolella. Se on hyvää viihdettä. Ja viihde on analysoinnin yläpuolella. Etsijät on täydellinen omassa lajissaan. Elämää suurempi elokuva, elämää suuremman ohjaajan uran kruunuksi. Ja tietenkin etsijöille löytyy arvostelijansa ja kiistäjänsä. Mutta silti, Duke ja etsijät ovat jääneet historiaan.
