Eletään vuotta 2019. Rick Decker, entinen poliisi, pakotetaan takaisin työelämään, kun neljä replikanttia saapuvat planeetta Maahan. Nämä replikantit, jotka näyttävät ihmisiltä ja ovat eräänlaisia androideja, ovat arvaamattomia, osa on tottelevaisia ihmisiä kohtaan, mutta nämä neljä replikanttia ovat potentiaalisia uhkia, ja siksi ne halutaan eliminoida…
Blade Runner on loistava elokuva, joka sekoittaa erilaisia genrejä. Elokuva on pitkälti sci-fiä, mikä ilmenee muun muassa lentävissä aluksissa ja huippuluokan tietokoneteknologiassa, mutta toisaalta elokuvan synkkä tunnelma ja ankean oloinen ympäristö tuovat siihen myös film-noiria mukaan. Elokuvassa on myös paljon salapoliisielementtejä; pitäähän Rick Deckardin etsiä ne replikantit ennen kuin voi yrittää eliminoida ne. Elokuvassa moni ihminen vaikuttaa kovin yksinäiseltä, köyhyyttä vaikuttaa olevan paljon ilmassa ja ihmisistä tuntuu puuttuvan pitkälti ilottomuus, ainakin itse tulkitsin näin. Elokuvan juonestakin on sanottava, että vaikka sinänsä juoni on tosi yksinkertainen ”päähahmon pitää etsiä ja tappaa tietty rosvojoukko”, juonen alta löytyy paljon syvällisiä asioita. Tästä kerron myöhemmin lisää, kun pääsen puhumaan elokuvan näyttelijöistä, ja heidän hahmoistaan.
Ridley Scottin ohjaus on kovin onnistunutta tässä elokuvassa. Hän on osannut hallita elokuvaa kokonaisuutena, ja melkein kaikki tuntuu toimivan tässä elokuvassa. Elokuvassa on paljon hyvinkin kauniita tehosteita , kuten ilmassa lentävät alukset ja kyltit, missä näkyy vaikkapa Coca-Colasta mainos, mutta toisaalta näihin ei keskitytä elokuvassa liikaa. Varsinkin elokuvan ensimmäisen puolivälin aikana monesti nähdään kauniita erikoistehosteita, missä näkyy paljon kiehtovan näköisiä kauniita asioita, mutta ne eivät ole elokuvan päähuomiona, vaan elokuvassa keskitytään eniten hahmoihin ja tarinaan, ja tästä olen tyytyväinen.
Näyttelijätkin tekevät mainiota työtä elokuvassa. Harrison Ford tekee esimerkillisen roolisuorituksen Rick Deckardina, joka vastahakoisesti aloittaa replikanttien etsimisen ja eliminoimisen. Ford onnistuu hyvin pääsemään roolihahmonsa sisään, ja mielestäni hän on onnistunut omalta osaltaan tekemään Rick Deckeristä mielenkiintoisen ja sopivan salaperäisen hahmon. Hahmosta ei elokuvan alkupuolella kerrota muuta kuin että hän on entinen poliisi, joka työskenteli ”Blade Runnerina”. Elokuvan edetessä Deckard kuitenkin herätti minussa paljon kysymyksiä ja pohdintaa. Muutamassa kohtauksessa, missä hän juo oletettavasti alkoholia kotonaan, minulle heräsi epäilys siitä, että onko Deckardilla mahdollisesti lievä alkoholismi. Tätä miettisin, koska saman illan aikana hän joi useamman kerran samasta pullosta. Voi tietenkin olla, että hän vain tarvitsi vähän alkoholia vaikean mysteerin ratkaisemiseen, mutta pidinkin juuri tästä, että tämä asia jäi hänestä mysteeriksi. Samoin Deckardin kotona olevat kuvat lapsesta ja naiset pistivät miettimään, että oliko Deckard ennen perheellisen mies, jonka perhe esimerkiksi tapettiin. Tästä asiasta ei elokuvassa puhuttu yhtään, vaan asia jätettiin mukavasti arvoitukseksi. Deckard myös vaikuttaa elokuvan aikana olevan aika kyllästynyt elämäänsä, tätäkään ei sanota, mutta hänen ilmeensä ja tekemisensä viittaavaat mielestäni tähän. Mielestäni tässä elokuvassa nähdäänkin yksi Harrison Fordin parhaista roolisuorituksista, hänen hahmonsa jäi vahvasti mieleen ja herätti paljon mielenkiintoa.
Muista elokuvan näyttelijäsuorituksista minulle jäi erityisesti mieleen Rutger Hauer, joka näyttelee replikanttijoukon johtajaa Roy Battya, ja Sean Young, joka näyttelee kilttiä mutta epävarmaa Rachael-replikanttia. Vaikka Hauer näytteleekin kovin moniulotteista hahmoa, hän onnistuu pääsemään hyvin hahmonsa sisään, ja saa tuotua valkokankaalle paljon erilaisia tunteita. Haeurin näyttely ei tunnu ollenkaan teennäiseltä. Replikantti Roy Batty on elokuvan replikanttijoukon johtaja, ja näistä vaarallisin taistelija, ja alussa vaikuttaa hyvin kylmältä ja vain itseään ajattelevalta, mutta elokuvan viimeisissä kohtauksissa näyttää paljonkin tunteita, ja hänen viimeinen kohtauksensa oli hyvin surullinen ja tunteita herättävä, samalla hahmosta tuli minun silmissäni todella sympaattinen, ja syvällinen. Hänenkin hahmonsa herätti minussa paljon pohdintaa. Oliko Batty sittenkään täysin ilkeä, vai halusiko hän vain elää pidempään ja vapaana? Olisiko hän ollut niin vaarallinen, jos ei olisi tuntenut olevansa orja? Muun muassa näitä kysymyksiä hahmo herätti minussa. Isot kehut Haeurille, kun onnistui tuomaan onnistuneesti valkokankaalle näinkin sympaattisen ja monimutkaisen hahmon. Myös Sean Youngin roolisuorituksesta pidin kovasti. Hän onnistui tuomaan Rachael-hahmoonsa kivasti mielenkiintoa, ja vaikka tiesin Rachaelin olevan replikantti eikä biologisesti ihminen, kohtauksissa, missä hän pahoitti mielensä ja loukkaantui, kun Rick Deckard kyseenalaisti hänen muistojensa aitouden, unohdin jopa hetkeksi, että Rachael ei ole biologisesti ihminen. Pidin myös Rachaelin hitaasti lämpenemisestä Deckardille, sitä oli mukava seurata, eikä tapahtunut liian nopeasti. Pidin muutenkin siitä elokuvassa, miten replikantit todella tuntuivat eläviltä olennoilta, jotka tuntevat samalla tavalla iloa, surua ja muitakin tunteita kuin me ihmisetkin. Muutkin elokuvan näyttelijät tekevät hyvää työtä, ja heidän hahmonsa sopivat hyvin elokuvaan, vaikka he eivät jääneetkään samalla tavalla mieleen kuin mainitsemani kolme näyttelijää, ja heidän hahmonsa. Muista näyttelijöistä mainitsen vielä Joe Turkelin, joka teki hyvän roolisuorituksen työstään ylpeänä ja itsevarmana tohtori Tyrellinä.
Blade Runnerissa on paljon hyviä asioita, mutta mielestäni elokuvasta tekee erityisen hyvän se tasapaino, mikä erilaisten asioiden välillä vallitsee elokuvan aikana. Elokuvassa on hyvin kauniita ja aikaa kestäneitä erikoistehosteita paljon, mutta ne eivät vie huomiota tarinasta, vaan sopivat siihen hyvin yhteen ja samalla tehosteet näyttävät hyvin, miltä maailma Blade Runnerissa näyttää. Elokuvassa on selkeä tarina, mutta ei liian yksinkertainen ollakseen tylsä, vaan elokuvan tarina pitää mukana alusta loppuun, ja koskaan ei tiedä, milloin Harrison Fordin hahmo kohtaa taas replikantteja elokuvan aikana. Elokuvan toiminnalliset kohtaukset ovat myös hyvin tehtyjä ja niitä on jännittävä katsoa, ja niitä on elokuvassa juuri sopivasti; ei liian paljon eikä liian vähän. Samoin pidän siitä, miten osa elokuvan hahmoista saa paljonkin syvyyttä, mutta tätä syvyyttä hahmoille ei luoda esimerkiksi takaumakohtauksilla tai monologeilla, vaan pienillä eleillä ja viittauksilla, kuten Deckardin kotona olevista kuvista. Arvostankin sitä, että tässä elokuvassa ei selitetä kaikkea rautalangasta, vaan todella paljon asioita jätetään elokuvassa oman tulkinnan varaan. Tämä asia myös tuo elokuvalle paljon uudelleen katsomis arvoa. Olen nähnyt Blade Runnerin kaksi kertaa, mutta edelleen tuntuu, että elokuva pitää katsoa uudestaan, että siitä ymmärtäisi vielä enemmän. Uskonkin, että tästä elokuvasta saa jokaisella katsomiskerralla aiempaa enemmän irti.
Blade Runner on erikoinen elokuva sikäli, että samaan aikaan se toimii erittäin hyvin itsenäisenä elokuvana, mutta toisaalta sen maailma on niin mielenkiintoinen ja kaunis, että sille haluaisi vähintäänkin yhden jatko-osan. Iloitsen siis siitä, että tälle elokuvalle on tehty jatko-osa, ja odotan innolla sen katsomista.
Sci-fi elokuvien ystäville suosittelen tätä elokuvaa erityisesti, mutta suosittelen tätä kyllä muutenkin elokuvien ystäville, sillä tämä elokuva on hyvin monipuolinen, ja sci-fi ja film-noir nivoutuvat Blade Runnerissa hyvin yhteen. Elokuvan jännittävä, tunnelmallinen ja eeppinen musiikki tuovat vielä sen kuuluisan ”viimeisen silauksen” tähän mestariteokseen.
