Teollisuuskiho Robert King kuolee taidokkaassa attentaatissa (David Calder) ja tapausta todistaneen James Bondin (Pierce Brosnan) ponnisteluista huolimatta attentaatin toteuttaja valitsee kuolla. Tutkiessaan asiaa Bond huomaa että attentaatti saattaa liittyä aikaisemmin tapahtuneeseen Kingin tyttären, Elektran (Sophie Marceau) kidnappaukseen, jonka seurauksena kaksi kaappaajaa kuoli ja kolmas, entinen KGB-kovanaama, anarkisti ja terroristi Viktor Zokas, alias Renard (Robert Carlyle) sai aivovamman joka tappaa hänet hitaasti. Aivovamman toimitti M:n (Judi Dench) käskystä toiminut 009. Vaikuttaa siltä että Renard hautoo kostoa Kingiä kohtaan ja M määrää Bondin varjostamaan Elektraa, joskin Bond rikkoo saamiaan ohjeita ja rupeaa intiimiin kontaktiin. Salamurhayritys näyttää vahvistavan Renardin aikeet ja tämä lisäksi kaappaa purettavaksi aiotun ydinaseen omiin tarkoituksiin. TIlanne on paha ja Tukholma-oireyhtymää epäilevä Bond estää terrori-iskun rakenteilla olevassa öljyputkessa niiden purkamisen spesialistin, Christmas Jonesin (Denise Richards) avustuksella, joskin Elektra paljastaa korttinsa, kaappaa tilanteen haltuun ja pulasta selvitäkseen Bond tarvitsee laillisena liikemiehenä toimivan karskin Vladimir Zukokskin (Robbie Coltrane) apua.
Pierce Brosnanin kolmas Bond-rooli sisältää monia hyvälle Bond-elokuvalla tarpeellisia piirteitä. Siinä on vauhtia, miljöitä ja vaarallisia tilanteita ja loppuratkaisu pysyy loppuun asti tiukkana ja tarina on sen verran tehokkaasti kerrottu että välissä katsoja loikkaa roistopuolen kannattajaksi.
Pierce Brosnan nimiroolissa on kylmä kuin jää ja tunteeton kuin teräspala jolla hän levittää ympäriinsä kuolemaa. Judi Dench Bondin välittömän esimiehen, M:n roolissa on tavanomaista käskynantoa suuremmassa roolissa ja joutuu myös itse miettimään tekojensa soveliaisuutta ja joutuu myös suoraan henkilökohtaiseen vaaraan.
Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn ja John Cleese tekevät koomisemmat sivuroolinsa hyvällä ammattitaidolla ja saavatkin aikaan selkeää huvittuneisuutta, joskin Zukovski osaa KGB-kätyrien tavoin olla vaarallinen.
Robert Carlyle anarkisti-Renardina on erinomaisen vahva henchman joka ei ole pelkkä tahdoton kovanaama, vaan palvovasti ja tietoisesti omistautunut palvelemaan roiston aikeita. Aivovamman vuoksi tuntoaistinsa menettänyt mies pitää itseään kuolleena mikä antaa hänelle tietyn psykologisen yliotteen ja häntä ei voi pysäyttää ellei tuota jotain tappavaa vahinkoa ja mykän kovuuden sijasta Renard käyttää myös karkeaa, vihjailevaa puhetta aseenaan. Carlyle tuo hahmoon epätavallista traagisuutta ja herkkyyttä ja kun lopulta tämä elävään ruumiiseen murjottu sielu paiskautuu väkivalloin irti vankilastaan ovat tunteet kahtalaiset. On riemua siitä että hyvän voimia edustava epäinhimillinen James Bond nyt kellisti pahikset ja surua siitä että henkilönä inhimillisempi paha hävisi. Hyvän ja pahan välinen raja on todellakin häilyvä ja Renardin hahmo tuo moisen dualismin esille jopa Bond-elokuvien mustavalkoisessa maailmassa.
Sophie Marceau varsinaisena ensimmäisenä naispuolisena Bond-roistona räjäyttää pankin. Aluksi traumatisoituneelta vaikuttaneesta hennosta kaunistuksesta kuoriutuu kova, itsevarma ja uhkaavan seksikäs hahmo joka hämää jopa ääriepäluuloista Bondia todellisen [I]primus motorin[/I] osuudesta pyörittäen Renardia oikkujensa mukaan, joskin varmasti ihailee miestä jonka takia hän oppi omat kykynsä jotka voittivat myös opettajan josta on tullut kuolemaan asti uskollinen palvoja. Itse asiassa ainoa syy miksi Elektran juoni epäonnistuu on hänen pahuudessaan. Paha haluaa nauttia vallastaan ja hedonistisena sadistina Elektra tekee juurikin niin ja syy hänen omaan kuolemaansa on puhdas inhimillinen virhearvio omista kyvyistä manipuloida miehiä, vaikka ne ovat taatusti äärimmäisen tehokkaat. Suoritus ei niinkään tihku Bond-hahmoon sopivaa vaaraa ja seksiä, vaan ryöppyää molempia ylitsekäyvällä voimalla joka vain kasvaa lopun lähestyessä.
Denise Richardsin suoritus sinä pakollisena hyvänä kaunistuksena on jossain kaukana takana. Toimii, mutta ei mitään ihmeellistä.
Erinomainen Bond-leffa täynnä sitä mitä Bondissa tarvitaan ja ainoana pienenä heikkoutena voi sanoa että vaikka kaikki on hyvää mitään todella huimaavan omalaatuista kohtausta ei ole mukana, joskin moista heikkoutta ei ehdi paljoa huomata karismaattisten pahisten jyrätessä ja erityisbonuksena Garbagen teemamusiikki ei ole missään nimessä huono. Itse asiassa sekin on erinomainen antaen erinomaisen vahvistuksen komealle kokonaisuudelle.
