Rocky III, kuten sarjan jokainen muukin osa, ehkä kamalaa viidettä osaa lukuunottamatta, sisältää yhden koko saagan päräyttävimmistä kohtauksista. Itse asiassa leffa käytännössä alkaa sillä. Survivorin kuolematon hittikipale, Eye Of The Tiger soi, ja katsoja saa neljän minuutin aikana pikapäivityksen suurisydämisen nyrkkeilysankarin kolmen viimeisen vuoden tapahtumista. Raskaansarjan maailmanmestaruus tuli uusintaottelussa, ja paljon sen jälkeen tapahtunut. Rocky mainostaa luottokortteja, poseeraa aikakausilehtien kansissa ja pieksee kaikenmaailman haastajahampuuseja minkä kerkeää. Miehellä näyttää menevän hyvin, elävän amerikkalaista unelmaa, mutta edelliset osat tarkkaan seurannut katsoja tajuaa, ettei kaikki voi olla täysin kohdillaan. Onko Phillyn katujen kasvatista pintaliitoelämään? Samaan aikaan näemme välähdyksiä vihaisesti tuijottavasta ja ilkeästi muristen treenaavasta nuoresta miehestä, Clubber Langista. Vastakkainasettelua. Suurta draamaa. Hikinen ja paskalta haiseva treenis vs. makea elämä. Tiikerin katse vs. pöhöttynyt itsevarmuus. Tiikerin katse. Tiikerin katse.
Jossain vaiheessa kongi soi ja sitten kaikki on ohi. Niin käy sekä nyrkkeilyssä ja elämässä, mutta ainakin toiseen noista voi vaikuttaa. Missä vaiheessa miehen sopii vetäytyä sivuun? Voiko valitsemaltaan polulta noin vain astua sivuun? Onko maallisella väliä, jos itsekunnioitus on mennyt menojaan? Onko millään mitään väliä, jos petät itsesi, oman luottamuksesi, ja mitähän asialle voisi tehdä? Näitä asioita Stallone pohtii paikoin osuvasti mutta enimmäkseen melko leväperäisesti ja rönsyillen lempilapsensa kolmannessa tulemisessa. Slylla on aina ollut taipuvaisuutta pieneen suuruudenhulluuteen joka saattaa ilmetä melodramaattisina ylilyönteinä, ja tämä vaivaa ”kolmosta” ajoittain rankasti.
Mielenkiintoisinta pläjäyksessä onkin jälleen kerran se, että Syltty on laittanut itsensä likoon. Ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä oli hahmonsa tavoin uransa huipulla ja joutunut kohtaamaan myös himoitsemansa julkisuuden varjopuolet. Näitä asioita, julkisen elämän huonoa vaikutusta ja täydellistä yksityisyydestä luopumista Sylvester halusi kuvata, ja on myönnettävä, että siinä on onnistuttu varsin hyvin. Alleviivaavan mutta 80’s-actionleffalle sinällään ihan ansiokkaan symboliikan kautta Rocky III:n voisi tavallaan mieltää jopa jonkinlaiseksi TV-aikakauden kritiikiksi, yhteiskunnalliseksi kommentiksi ja avunhuudoksi tietynlaisen säällisyyden ja yksityissuojan puolesta. Ajankohtaista ja tärkeää jo tuolloin, ja ennen kaikkea tässä BB-Idols-maailmassa, jossa nykyään elämme.
Ja kun puhutaan siitä, mitä tässä filmissä kuplii pinnan alla, olisi hauska lukea jonkun freudilaisen psykologin tai 80-lukua tuntevan yhteiskuntatieteilijän analyysin siitä, miten todistettavasti heteroseksuaalit elokuvantekijät saavat ilmeisesti tarkoituksetta raavittua kasaan näin vahvasti homoeroottisen fantasian. Aiheessahan ei ole mitään pahaa tai väärää, mutta se, miten filmi voi virittyä tuolla tavoin näin rankasti ja selkeästi vahingossa, on oikeasti aika mielenkiintoista. Joku jolla on kompetenssia kirjoittaa aiheesta syväluotaavammin voisi mieluusti sen tehdä. Meikäläinen tyytyy toteamaan, että näin maallikosta se on vaan perkeleen hillitöntä, miten pahasti Rocky ja Apollo haluavat esimerkiksi treenimontaasin aikana osoittaa toisilleen lämpöä ja kiintymystä, rajua rakkautta. Kuriositeettina perään mainittakoon, että kolmonen on Apolloa näyttelevän Carl Weathersin suosikki koko saagasta, koska hänen roolihahmoaan inhimmillistetään siinä niin hyvin. Bwahahahha. Krhm.
Sitten taas vähän pyyhkeitä. Tässä filmissä nähdään kiistatta koko sarjan laimein loppumatsi (jos ja kun sivuutetaan vitosen kökköäkin kökömpi nyrkinheiluttelu, joka ei ollut mikään nyrkkeilyottelu). Dynaaminen leikkaus, millintarkka musiikinkäyttö ja isku iskulta kirjoitetut, komeat taistelukoreografiat puuttuvat käytännössä kokonaan. Hommasta on haettu jonkinlaista titaanien taistelun asetelmaa, Rocky ja Clubber mäiskivät toisiaan vuoronperään turpaan eikä kumpikaan edes yritä suojata. Toisessa erässä yritin laskea, montako kertaa Clubber lasautti Rockya suoraan nuppiin, ja sekosin kolmenkymmenen pommin jälkeen. Suojaukset, koukut ja jopa vartalolyönnit puuttuvat kokonaan ja vievät kohtauksesta sen riipivän kivuntunteen, joka kahdessa edellisessä filmissä oli niin vahvasti läsnä. Ok, eivät niidenkään ottelupätkät olleet suoranaisia realismin riemuvoittoja, mutta taitavalla elokuvaamisella tunteet nostettiin niissä pintaan, napattiin katsoja keskelle tapahtumia huijattiin meidät luulemaan, että noin voisi olla tai vain yksinkertaisesti unohtamaan, ettei se noin oikeasti menisi. Tällä kertaa hyväuskoisinkaan hölmö ei voi olla tajuamatta, ettei kukaan ota noin montaa noin vahvaa iskua suoraan tyhmään ja sen jälkeen vielä pyydä lisää. Illuusio on särkynyt, et enää seuraa antiikin Kreikan olympialaisista tuttua ottelua elämästä ja kuolemasta, mies vastaan mies kunnes vain toinen seisoo, seuraat vain elokuvaa. Se on harmi.
Mutta loppuun annetaan vielä positiivinen sana. Se, mikä tämän epätasaisen kokonaisuuden lopullisesti nostaa plussan puolelle ja oikeasti ihan hyväksi leffaksi, on Clubberia esittävä Mr. T. Viimeinen mohikaani tekee törkeän energisen ja raa’an roolin, jota todellakin uskoo. Katsojan ei tee mieli lähellekään samaa kehää Clubberin kanssa. Mies murisee ja keuhkoaa tuttuun tyyliinsä minkä kerkeää, ja livauttaa välissä tavaramerkikseen muodostuneen one-linerin I pity the fool! Siinä on jo tarpeeksi syytä jokaiselle elokuvien ystävälle katsoa tämä turpaanvetoralli.
