Pelielokuvat ovat usein jokseenkin ongelmallisia. Niitä kun ei ohjata sen vuoksi että pelissä olisi hyvä ja elokuvaksi soveltuva tarina, vaan siksi että ne menestyvät hyvin. Max Payne -pelejä en ole pahemmin pelaillut, mutta elokuvan perusteella pelit näköjään kuuluvat tähän samaan joukkoon näiden juoneltaan vähemmän ihmeellisten räiskintäpelien kanssa. Juonen peruskuvio – poliisikomisario Paynen (Wahlberg) vaimo ja lapsi tapetaan ja hän alkaa metsästää perheensä tappajia – on käsittääkseni sama kuin elokuvassa, mutta muuhun elokuvaan on ilmeisesti jouduttu säveltämään pari koukkua lisää jotta 100 minuutin kestoon saataisiin muutakin kuin pyssynpaukuttelua. Itse juoni on epäomaperäistä söhellystä armeijan superaseista, huumeista, psykoottisista tappajista ja salaliitoista.
Juoni vilisee klieitä, mutta epäomaperäisyydestään huolimatta täytyy sanoa että tarjoaa juoni silti pari ihan jännää koukkua ja on sitä ennalta-arvattavampiakin elokuvia tehty. Lupaavan alun jälkeen tarina kuitenkin latistuu keskinkertaiseksi, tai sitäkin huonommaksi jaanaukseksi. Puolenvälin aikoihin Max Payne käy puuduttavaksi, suorastaan tylsäksi, sillä löysästi viritetty jännitys ei jaksa sytyttää katsojaa kuin hetkittäin. Elokuvan kantavana voimana ovatkin komeat taistelukohtaukset, joita kuitenkin alussa viljellään turhan laiskasti. Vasta kliimaksista loppua kohti huipentuessaan elokuva ottaa potentiaalistaan kaiken irti, lopun ollessakin huomattavasti muun rainan yläpuolella. Loppuhuipennus on komeaa katsottavaa ja vaikuttavakin omalla tavallaan ja ainahan päättömässä räiskinnässä on äijämäistä tyyliä. Juonesta vielä sen verran että muutamia pikantteja typeryyksiä on käsikirjoitukseen mukaan eksynyt: kuinka moni tatuointiliikkeen pitäjä muka pitää tiskillä kuvastonsa vieressä norjalaisesta mytologiasta kertovaa kirjaa? Tiedä sitten onko tekijöiden tarkoituksena ollut sekoittaa muuten turhankin yltiövakavaan tarinaan huumoria, mutta välillä tuli hörähdeltyä kovin tahattoman oloisille typeryyksille.
Pääroolissa oleva Mark Wahlberg hoitaa Max Paynen roolinsa täysin karismavapaalla ja melko jäykällä näyttelemisellään. Jollain tavalla herra kuitenkin tuo Paynen hahmoon persoonaa ja tekee hänestä jollain tavoin sympaattisen hahmon josta katsoja välittää (tähän tosin voi vaikuttaa sekin että Wahlberg on aivan yläasteen aikaisen biologianopettajani näköinen). Max Paynen hahmo on myös ainoa elokuvan henkilö jolle on vaivauduttu kirjoittamaan oma persoona, muut hahmot ovat lituskoja ja heidät on jätetty yhden luonteenpiirteen varaan, jos senkään. Paynen lisäksi muut hahmot eivät tosin saakaan paljoa aikaa ruudussa olemiselle. Varsinkin parille naispuoliselle sivuhenkilölle olisivat tekijät voineet antaa enemmänkin mukanaoloaikaa.
Peliä pelaamattomanakin tiedän että Max Payne -pelit herättivät kohua hienoilla Matrix-tyyppisillä hidastuksilla, joita tässäkin elokuvassa nähdään muutama. Niitä ei mitenkään yliviljellä, mikä onkin hyvä juttu sillä Matrix-trilogia ammensi tämän lähteen tyhjiin, mutta ne harvat hidastetut kohtaukset ovat kieltämättä aika siistejä. Muutenkin toiminta- ja räiskintäkohtaukset hellivät silmää, vaikka yksi ammuskelukohtaus onkin suora kopio ”Matrixin” vastaavasta. Myös huumehuuruissa näkyvät harhat tuovat tummasävyiseen tarinaan painajaismaisen elementin. Lisäksi kaikki tehosteet ovat komeita. Toimintakohtaustensa ja komean lopun voimalla Max Payne lopulta kantaa kuin kantaakin loppuun asti. Rainan puutteista huolimatta kaikkien action-fanien kannattaa katsastaa Max Payne – jo siitäkin syystä että suomalaisesta pelistä, tai ylipäätään mistään muustakaan tuotteesta harvemmin tehdään elokuvaversiota. Se kannattaa kuitenkin muistaa, että mistään taideteoksesta ei todellakaan ole kyse. Siitäkin huolimatta toivoisin tälle tehtävän jatko-osan. Wahlbergin tulkitsemaan sympaattiseen Max Payneen ehti kiintyä.
