Nikos Kazantzakiin vuonna 1960 julkaistuun samannimiseen romaaniin perustuva Kristuksen viimeinen kiusaus herätti kohua aikoinaan kristittyjen piireissä. Sitä boikotoitiin ankarasti ja monet teatterit kieltäytyivät esittämästä sitä, sillä se kertoi kristittyjen mukaan vääristelevän kertomuksen Jeesuksesta, mikä oli silkkaa jumalanpilkkaa. Huomioitavaa on kuitenkin se, että moni näistä kristityistä ei ole tähän päivään mennessä katsonut tätä elokuvaa.
Scorsese avaa elokuvan kertomalla, ettei kyseessä ole Raamatun kirjoitusta seuraava käsikirjoitus, vaan kyseessä on edellä mainittuun romaaniin pohjautuva kirjoitus, jota ei tulisi tulkita uskontoa määrittelevänä teoksena, kuten Raamattua. Elokuvan Jeesus ei siis ole Raamatun yksipuolinen, täydellinen Jeesus, joka tulkitaan yksinkertaisesti rohkeana pelastajana. Scorsesen kuvailema Jeesus on erittäin ihmismäinen omine heikkouksineen, pelkoineen ja haluineen. Hän kokee kaikki ihmistenkin kohtaamat tunteet ja epäilee niin omaa uskoansa kuin omaa rooliansa pelastajana. Hän epäilee kohtalonsa johtavan johonkin suureen, mutta ei aluksi usko siihen. Käsikirjoituksen voi tulkita eksistentiaaliseksi, mutta joka tapauksessa on kyse mitä rakastavimmasta kuvauksesta ja kunnian osoituksesta Jeesukselle ja tästä syystä on sääli, etteivät monet kristityt hyväksy tätä leffaa.
Elokuvan nimi viittaa elokuvassa tapahtuvaan viimeiseen kärsimykseen, jota Raamatussa ei kuvailla, ja tämän kohtaussarjan aikana tapahtuvat asiat ovat erityisesti herättäneet vihaisia mielipiteitä eräiltä katsojilta. Tämä viimeinen kärsimys kuitenkin toimii Jeesuksen oman uskon varmistamisena, sillä hän ei hyväksy omaa tehtäväänsä ihmiskunnan pelastajana ennen kuin Saatanan viimeinen testi avaa hänen silmänsä. Närkästystä on herättänyt myös Harvey Keitelin esittämä Juudas, joka nähdään lähes päinvastaisena henkilönä kuin Raamatussa. Ensinnäkin hänen ulkonäkönsä on karmaiseva. Toiseksi Keitel puhuu New Yorkin aksentilla, sillä elokuvan israelilaiset tarkoituksenmukaisesti puhuvat amerikkalaisilla aksenteilla, ja roomalaiset sen sijaan puhuvat brittiläisillä aksenteilla (mm. David Bowie Pontius Pilatuksena). Scorsesen Juudas onkin Jeesuksen läheisin opetuslapsi, joka rakastaa häntä yli kaiken. Jopa niin paljon, että Jeesuksen omasta pyynnöstä pettää hänet ja johdattaa hänet ristille. Harvey Keitelin tulkinta on fantastinen, mutta Willem Dafoen suoritus Jeesuksena on erittäin häikäisevä suoritus, elokuvahistorian selkeästi parhaimpia näyttelijäsuorituksia.
Henkilökohtaisena kokemuksena Kristuksen viimeinen kiusaus oli merkittävä, sillä se on ensimmäinen elokuva, joka on vakavasti haastanut minua miettimään filosofisia näkemyksiäni elämän eri asioista. En ole vieläkään saanut rauhaa kasvavilta kysymyksiltä ja toivon tämän arvostelun auttavan siinä. Uskonnotta kasvatettuna minusta on tullut vahva eksistentialisti, mutta tämä elokuva oli ehdottomasti voimakkain asia käännyttämään minua kristinuskon ajatuksien kannalle. Kristuksen viimeinen kiusaus onkin toiminut uskon vahvistajana tai palauttajana niille, jotka ovat sen nähneet. Juuri heille, jotka ovat ymmärtäneet katsoa tätä elokuvaa pikemminkin metaforana, eikä sarjana kirjaimellisia kohtauksia kuten muut fundamentalistiset Raamattu-elokuvat kerrotaan.
Sisällön nerokkuus ei peitä sen hienoja muotoseikkoja, jotka ovat Scorsesen elokuvissa takuuvarmasti hyviä. Scorsese ottaa kaiken irti tyrmistyttävän kauniista kuvauksesta ja nerokkaasta leikkaamisesta. Tämän leffan ehkä hämmästyttävämpi saavutus on sen musiikin omaleimaisuus, mikä on erittäin harvinaista nykyisin. Peter Gabrielin säveltämä musiikki yllättää vahvuudellaan ja ikimuistoisuudellaan.
Kaikista yltiönegatiivisista arvosteluista ja kommenteista huolimatta suosittelen Kristuksen viimeisen kiusauksen katsomista, sillä se on elokuvataiteen huippua ja hämmästyttävä henkilökohtaisena kokemuksena.
