Hyvin usein saa huomata, kuinka David Lynchin teoksia käsitellään sanoin ”outo” ja ”tästä ei elokuva oudommaksi muutu”. Tämä on jo sinällään raivostuttavaa huomata, sillä se osoittaa kyvyttömyyttä ajatella Lynchin elokuvia taiteena. Enemmänkin pitäisi käyttää sellaisia sanoja kuten ”haastava” tai ”taiteellinen”. Se, että Lynchin elokuvissa, kuten Inland Empiressä, esiintyy miltei paranormaaleille ilmiölle ominaisia tapahtumia, ei tee elokuvasta välttämättä käsittämätöntä. Ne ovat osa sitä syvempää ihmismieltä, joka meitä hallitsee, ja jonka syvyydet ovat tuntemattomia ja tulkitsemattomia. Lynch tuo ne katsojalleen keskelle arkista päivää; hän ruumiillistaa ihmisen psyykettä, ja siinä onkin Lynchin hienoimpia puolia ohjaajana.
Lost highway on tulkinnallisesti todella otollista maaperää niin hahmojen kuin myös tapahtumien kannalta, mutta spoilaamisen vaara on niin suuri, että havainnoinkin elokuvaa vain parilla pintaraapaisulla.
Fred Madison (Bill Pullman) on saksofonisti, joka omistaa suuren talon elää uhkean vaimonsa, Reneen (Patricia Arguette) kanssa. Sitten, eräänä päivänä tapahtuu kummia. Renee löytää talonsa edestä kirjekuoren, jossa on videokasetti. Kasetilla on pelkästään kuvaa heidän talonsa julkisivusta.
Pian alkaa tulla lisää kasetteja, ja pari päättää tehdä rikos-ilmoituksen. Sitten Fred tapaa eräissä juhlissa erikoisen miehen, joka väittää heidän tavanneen aiemmin.
Lost highwayn juonta on hankala selostaa paljastamatta liikaa ja toisaalta myös elokuvan haastavuuden takia.
Elokuva tuntuu liikkuvan miltei tajunnanvirralla, vaikka toisaalta Lynch ohjaa hyvin hallitusti. Elokuva puskee eteenpäin kuin unessa, mutta silti kaikella, mitä elokuvassa tapahtuu, on enemmän tai vähemmän symbolinen merkitys. Tämä ja monet muutkin seikat ovat tuttua Lynchin muista elokuvista. Esimerkiksi tässäkin elokuvassa on hyvin voimakas eroottinen lataus.
Henkilöhahmoja ei käsitellä niinkään siltä kannalta, mitä he tekevät, millainen on heidän luonne ja jne. vaan hahmoja käsitellään alitajunnan kautta. Tässä vastaillaan enemmänkin kysymyksiin, kuten mitä henkilöiden pään sisällä liikkuu. Tämä tulee ilmi osaltaan hahmojen teoista, mutta Lynch painottaakin teatraaliseen kuvaukseen. Elokuvan miljöölläkään ei niin ole niin väliä, sillä sekin luodaan osaksi katsojan mielikuviin. Se, että elokuva kulkee kuin jotakin ”ihmismielen valtaväylää” on kyllä mielenkiintoinen kokeilu, mutta se saata osittain turhautaakkin, kun elokuva ei tunnu saavuta tarpeeksi inhimillisesti katsojaansa.
Mikä sitten tekee Lost Highwaysta hyvän elokuvan? Kysymykseen ei ole helppo vastata, sillä katsoja ei varsinaisesti tiedä mikä elokuvassa viehättää. Elokuvassa on jotain silkkistä pehmeyttä yhdistettynä piinaavaan jännitykseen. Oikeastaan jo nämä elementit saisivat koukutuksen aikaan, mutta Lynchin tarjoama mysteeri lisää kiinnostavasti elokuvan sisältöä. On kuitenkin pakko todeta, että pyrin itse hakemaan elokuvasta tarkoituksen; mitä syvempää viestiä elokuva välittää tapahtumillaan? mikä on sen sanoma? Siinä Lost highway pelaa itseään pussiin. Elokuva kyllä saa hienosti tuotua katsojan eteen ihmisen ruumiin himoja, mutta toisaalta elokuvan perimmäinen tarkoitus tuntuu silti piilottelevan jossakin. Tämä on siinä määrin turhauttavaa, että se saa katsojan tuntemaan, että Lynch on joko lähtenyt työstämään elokuvaansa liiallisella kiireellä, tai ei ole onnistunut antamaan tarpeeksi tyhjentävää kokonaiskuvaa leffansa tarkoituksesta. Tätä elokuvaa ei kuitenkaan voi syyttää huonoksi, sillä onhan Lynchin painajaismaisessa maailmassaan ja sen tulkinnoissa omalaatuista koukkua.
