Pleasantville (1998) kuuluu niiden harvojen elokuvien joukkoon, jotka vaikuttavat minuun syvällisesti joka katsomiskerralla. Kyseisessä elokuvassa on jotain sellaista syvällisyyttä, tunnetta, joka vaikuttaa kuin kasvoihin isketty nyrkki. Ainakin minuun, ja tunnun olevani vähemmistössä.
Pleasantville ei muodostunut ikinä erityisen suureksi hitiksi. Päähenkilöä esittävä nuori Tobey Maguire ei noussut suurten suosikkien pilvelle, kuin vasta vähän aikaa sitten Spidermanin menestyksen vanavedessä. Katsojien antama keskinkertainen palaute johtui ehkä osittain elokuvan mustavalkoisesta toteutuksesta. Osasyynä saattoi myös olla elokuvan tapahtuma-aika ja -paikka, 1950-luvun sitcomien mustavalkoinen maailma. Mustavalkoinen kaikin tavoin, ei pelkästään ohjelmien värien suhteen. Päähenkilö David Wagneria esittävä Maguire temmataan hiukan lutkahtavan siskonsa (Reese Witherspoon) kanssa maailmaan, jossa vessassa ei käydä, ja rakkaus on käsien pitelyä käsissä sekä sitä, että vaimo on tehnyt ruuan valmiiksi miehen tullessa takaisin töistä. David siskonsa kanssa joutuu tehtävän eteen: tuo maailmaan värit.
Pidin jokaisen päänäyttelijän roolityöstä. Maguire tekee upean roolityön, ja Reese Witherspoon sopii hiukan lutkahtavan sisaren rooliin tarpeeksi hyvin. William H. Macy sopii erinomaisesti tiukan linjan konservatiivisen isän rooliin, ja hänen vaimonsa (Joan Allen) sekä herkän ravintoloitsija Bill Johnsonin (Jeff Daniels) välinen piilotettu rakkaus tuo elokuvaan odotetun lisän. Koko elokuva käsittelee kokonaisuudessaan ihmissuhteita, ja sitä, miten helposti maailmaa muuttuu mustavalkoiseksi, huomispäivät kopioiksi eilisestä.
Gary Rossin ohjaama elokuva on tehty maulla. Elokuvan maailma henkii paluuta 50-luvulle, ja tietokoneiden avulla toteutettu värimuunnos edustaa juuri sitä, miten tietokoneiden graafista maailmaa kannattaa käyttää: rauhallisesti ja säästellen, mausta nautiskellen. En löydä elokuvasta valitettavaa – vain sen, että tyyli sopii vain osalle ihmisistä. (Onko se vika?) Ehkä sen vuoksi en henno antaa korkeinta pistemäärää. Lisäksi välillä särmät tuntuvat pehmeiltä, mutta vasta useamman kriittisen katsomiskerran jälkeen.
Ehkä olen vain julma. Mutta silti, tämä elokuva ansaitsee kehut. Taideteos, syvällinen upea kokemus. Minä pidän Pleasantvillestä.
nimimerkki: Sephy
