Yhdysvaltojen teini-ikäisistä löytyy tälläkin hetkellä todennäköisesti nuoria pareja, jotka käyvät läpi normaaleille parisuhteille varsin epänormaaleja ongelmia. Millaista on seurustelu, kun toinen osapuoli lähetetään tutusta ja turvallisesta länsimaasta leikkimään sotilasta vieraaseen maailmaan? Tästä lähtökohdasta olisi aihetta pitkälle elokuvalle. Ohjaaja Lasse Hallström lähentelee teemaa elokuvallaan Haikeasti sinun, mutta ei loppupeleissä saa kiinni mielenkiintoisesta aiheesta. Eikä oikein mistään muustakaan.
John Tyree (Channing Tatum) on Yhdysvaltain sotilas, joka tulee kahden viikon ajaksi lomalle kotikaupunkiinsa. Lomallaan John pelastaa vaalean neidon, Savannahin (Amanda Seyfried), pulasta, ja Johnin ja Savannahin välille puhkeaa välittömästi syvä rakkaussuhde. Suhde joutuu kuitenkin koetukselle, kun John palaa pyssyttelemään vielä vuodeksi. Nuoripari päättää kirjoitella aktiivisesti koko vuoden ja jatkaa yhteistä elämää Johnin palveluksen päätyttyä. Vuosi menee muitta mutkitta, mutta eräs maailmanhistorian suurtapahtuma pakottaa Johnin jatkamaan sotimista vielä muutaman vuoden. Vuodet tuovat liikaa sekä fyysistä, että henkistä välimatkaa, eikä nuoruusvuosien söpöily olekaan enää niin helppoa. Ikääntymisestä ja elämänmuutoksista huolimatta meant-to-be-pari ei kuitenkaan koskaan pääse teinirakkaudesta yli.
Elokuva jättää hölmistyneen olon, joka johtuu pitkälti kömpelöstä kerronnasta. Alkupään ensimmäinen puolisko kertoo jokseenkin ärsyttävien, mutta harmittomien teinien söpistelystä, mutta viimeiset puoli tuntia onkin päätetty paisuttaa epookiksi, joka ei istu pikkusievään tarinaan mitenkään päin. Yhtäkkiä vuodet vierivät, tulee liittoja ja menetyksiä, aikuisten ihmisten isoja päätöksiä, rahaongelmia ja unelmien särkymistä. Elokuvan maskeerajaa ei epookista kuitenkaan ole infottu, sillä siloposkiset Seyfried ja Tatum näyttävät elokuvan viimeisissä kohtauksissa täysin samalta kuin ensimmäisissä. No okei, on Seyfriedin hiukset on letitetty ja Tatumilla on parrankasvua. Selkeitä ikääntymisen merkkejä.
Päänäyttelijät Seyfried ja Tatum ovat rooleissaan samanlaisia kuin hahmotkin; yksioikoisia ja pinnallisia. Elokuvassa ei syvennytä oikein mihinkään eikä kenestäkään tule persoonallista tai merkityksellistä käsitystä. Johnille istutetaan epämääräistä väkivaltaista taustaa, mitä ei kuitenkaan koskaan lunasteta. Savannah taas on aina hengannut jonkun autistisen pikkupojan ja tämän isän kanssa, mutta miksi, siihen ei ilmeisesti ole tarvetta vastata. Elokuvan ehdottomasti mielenkiintoisin hahmo on Johnin isä (loistava Richard Jenkins). Oletettavasti autistinen mies kärsii omalaatuisista ahdistuskohtauksista, joihin olisi mielenkiintoista perehtyä tarkemmin, mutta ei. Täysin tyhjäksi jätetään tämäkin hahmo.
Haikein terveisin perustuu Nicholas Sparksin samannimiseen kirjaan, ja valittevasti kaatuu samoihin ongelmiin kuin kymmenet muutkin kirjoista tehdyt filmatisoinnit. Kirjassa voi kertoa vuosikymmenien tarinan muutamassa sadassa sivussa, mutta saman ajan kuvaaminen elokuvan tarjoamassa parissa tunnissa on äärimmäisen vaikeaa. Metsään meni tällä kertaa.
Yhdestä asiasta elokuvaa on pakko kehua; biisivalinnat ovat loistavia. Vaikka score(kin) on paikoittain yltiösiirappista saippuaoopperakliseilyä, yksittäiset biisit toimivat loistavasti. Erityisesti esille on nostetttava Finkin kappale This is the Thing, joka saa kunnian soida leffassa lähes koko mitassaan. Kaksiteräinen miekka tämäkin siinä mielessä, että upea biisi vetää mukaansa niin täydellisesti, että leffa jää täysin toissijaiseksi. Jotain kirjemontaasia kankaalla taisi pyöriä, vaan eipä kohtauksen huomaamattomuudella tuntunut olevan loppupätkän kannalta väliäkään.
