H.G. Wellsin klassinen scifi-tarina ”Maailmojen sota” on siirretty valkokankaalle useita kertoja. ”Independence Day – maailmojen sota” -rainalla taisi olla alkuperäisteoksen kanssa yhteistä vain nimi, ja sekin vain suomenkielisessä käännöksessä. Sitten on tietysti Orson Wellesin kuuluisa kuunnelmaversio joka pohjautui melko uskollisesti alkuperäistarinaan, ja joka synnytti pienoisen joukkopaniikin joidenkin luultua sitä aidoksi uutislähetykseksi. Steven Spielbergin filmatisointi aiheesta sijoittuu jonnekin näiden kahden tarinan välimaastoon, niin juonellisesti kuin laadullisestikin (tai mistäs minä tiedän, kun en Orsonin kuunnelmaa ole kuullut, mutta kovin sitä ainakin on kehuttu…). Steven Spielberg on elokuvaohjaajana melko ristiriitainen: äijä on ohjannut monipuolisesti monenmoisia elokuvia ja onnistunut pitämään laadun hämmästyttävän korkeana, saralla kuin saralla, ollen melkein 2000-luvun Stanley Kubrick. Miehen ansiolista kantaa kuitenkin painolastinaan muutamia tuskallisen keskinkertaisia teoksia, kuten ”Pelastakaa sotamies Ryan” ja nyt Maailmojen sota, joka ei ole varsinaisesti huono, muttei kyllä kovin hyväkään.
Alkuperäistarinan miljöö on päivitetty 2000-luvulle. Päähenkilönä on Ray-niminen huithapeli yksinhuoltajaisä (Cruise) jolla on huollettavanaan kaksi penskaa Rachel (Fanning) ja Robbie (Chatwin). Ray viettää tavallista arkipäiväänsä kun yhtäkkiä asfaltti repeää ja kaupungin keskustan ylle nousee maan uumenista pelottavia robotteja. Rautahirviöt alkavat ampumaan ihmisiä summamutikassa lasersäteillä. Toisin kuin odottaa voisi, joukkopaniikkia ei synny vaan ihmiset katselevat monstereita, toki hieman jännittyneinä mutta kuitenkin hämmästyttävän tyynesti. Hetken kuluttua Ray keksii huolestua lapsistaan ja alkaa huisin jännittävä selviytymiskamppailun täyttämä matka halki Yhdysvaltojen. Juoni on siis peruskamaa.
Näyttelijät ovat perusvarmoja ja suurin osa aika nimekkäitä. Jotkut kait käyvät elokuvateattereissa katsomassa tähtinäyttelijöitä ja heille elokuva tarjoaakin paljon auvoa. Henkilökohtaisesti en Tom Cruisea minään kovin hyvänä näyttelijänä pidä, ja hän on roolissaan aika epäluonteva, vaikka skientologina hänen pitäisi olla alienien parissa enemmän kuin kotonaan. Hän on kuitenkin ihan mukiinmenevä. Taitavimman suorituksen tekee höyrähtänyt, kirveen kanssa sekoileva papparainen (Tim Robbins).
Elokuvan pääpaino on kuitenkin näiden ns. laatuelokuvien hienouksien sijaan jännityksessä ja efekteissä. Molemmat on tehty hyvin. Alienien uhka ja siitä seuraava tunnelma on erittäin hienosti kasvatettu, ja välillä tulee pidätettyä hengitystä epäterveellisen kauan. Tunnelman ollessa koko ajan todella korkealla se onnistuu muutaman kerran tihentymään sopivasti pohjustaen sätkyttelysäikäyttelyä. Kyllähän tässä välillä tulee ääneenkin ähkäistyä, sen verran jänskää katsottavaa tämä on. Alienitkin ovat oikeaseti uhkaavia, epätoivoinen tunnelma on aika taitavasti tehty ja muutama sopivasti kutkuttava mysteerikin tulee esille; niihin tosin ei tarjota mitään selitystä ja tämä asia on suoraan sanottuna sukasta. Myös loppuratkaisu tuntuu lukion biologian perusteella tieteelliseseti kestämättömältä. 1800-luvun lopulla, jolloin Wells kirjoitti kirjansa, asiat olivat toisin, mutta siinä missä ennen luultiin, nyt tiedetään ettei se ole kovin uskottavaa. Toinen kummastusta herättävä asia on se, mistä alienit tiesivät kiljoonia vuosia sitten kuopata tappokoneensa juuri sinne, mihin modernit amerikkalaiset kaupungit rakennettaisiin 1800-luvulla. Juonessa on muitakin, elokuvan sisäisiä epäloogisuuksia, mutta pääpaino on toiminnassa joten ne eivät häiritse suuresti.
Elokuvan suurimmaksi kompastuskiveksi tuleekin sen pituus. Näin köykäisellä juonella höystetty leffa ei kanna koko pituuttaan. Siis onko tämä oikeasti vain kaksituntinen? Tämähän tuntui pikemminkin kolmetuntiselta, tosin on myönnettävä että tietokoneen näytöltä tämä ei taatusti ole yhtä komeaa katsottavaa kuin valkokankaalta. Kelloa tulee vilkuiltua vähän liian usein, jotta tätä viitsisi erinomaiseksi leffaksi kutsua, mutta kyllä tälle silti surutta kolme tähteä antaa.
