Yksinäisyys on kamala tunne. Vielä kamalampaa on olla yksinäinen, jota kiusataan. Kukaan ei tule puolustamaan. Tämä on tuttua 12-vuotiaalle Oskarille (Kåre Hedebrant), joka asuu kaksin äidin kanssa Tukholman esikaupunkialueella. Hän on luokan tyrannien vakiokohde. Kiusaaminen ei ole mitään pikku tönimistä, vaan kunnon henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Omissa mielikuvitusleikeissään Oskar puolustautuu, mutta todellisuudessa hän vain ottaa kaiken vastaan.
Naapuriin muuttaa, Eli (Lina Leandersson), joka näyttää samanikäiseltä kuin Oskar . Ennen kuin uudesta naamasta ehtii edes innostua tämäkin ilmoittaa, ettei voi alkaa kaveriksi. Oskar on edelleen yksin. Lapset kuitenkin tapaavat toisiaan yhä useammin pihalla ja alkavat juttelemaan. Yhtenä päivänä Oskarin poskessa on laastari, ja hän kertoo Elille kiusaamisesta. Tyttö sanoo, että täytyy puolustautua, lyödä takaisin. Silloin kun kiusaajia enemmän, tai he ovat isompia täytyy vain itse olla voimakkaampi.
Oskar on hyvillä mielin uudesta tuttavuudesta, mutta ihmettelee sitä, miksi Eliä ei näy kuin pimeän tullen, sekä sitä miksi tyttöä ei koskaan palele. Kaiken lisäksi hän vielä tuoksuu oudolle.
Samalla kun lapset tutustuvat toisiinsa rauhallisen lähiön rytmin rikkovat oudot murhat.
Ystävät hämärän jälkeen on upeaa katsottavaa. Ankean näköistähän 80-luvun lähiöissä oli ja se on onnistuttu tuomaan esiin hyvin autenttisesti, mutta kauniiksi kaiken tämän tekee pohjoismainen pakkasmaisema. Elokuvan kuvaus on paikoitellen haurasta kuin hengityksen jälki ikkunalasissa ja äänimaailma välillä äärimmäisen hiljainen. Nyt täytyy höristää korvat, siristää silmiä, keskittyä ja olla valppaana.
Vaikka kyseessä on vampyyrielokuva, esitetty maailma on monin tavoin todellisuutta. Aina ei löydy auttajia ja kamalia asioita tapahtuu. Se miten elokuvaa tulkitsee liittyy siihen, miten maailman näkee. Mikä on realistista, ja minkälaiset ratkaisut hyväksyttäviä?
Lajityyppinä vampyyrielokuvat ovat hankalimmasta päästä. Kauhua pitäisi olla, mutta ensimmäisenä mieleen piirtyy Christopher Leen vähintäänkin koominen hahmo, eikä se Lugosin setäkään nyt niin hirvittävän hyytävä ole.
Tämä elokuva on juuri niin kuin pitää. Hienovarainen, kaunis, kiinnostava, ajoittain raaka, mutta välillä myös lämminhenkinen ja jopa hauska. Jännitystä luodaan pienillä elementeillä, katsojan mielikuvitus saa tehdä töitä, koska taustalla ei kuulla mahtipontista musiikkia. Monesti arvaa mitä tapahtuman pitää, mutta kuitenkin syke tiivistyy. En voi väittää että olisin ollut kauhusta kankea, mutta synkkyys puri. Tärkeintä oli se simppeliys, tehosteet olivat aika lailla minimissä, oli panostettu tarinaan ja kuviin.
Koulukiusaamisesta kertova vampyyrielokuva voi kuulostaa liian isolta haukulta, mutta elokuva kantaa ja teemat tukevat toisiaan. Lopputulosta ei ole ainakaan pahentanut se, että käsikirjoituksen on tehnyt sama John Ajvide Lindqvistin, joka kirjoitti alkuperäisteoksenkin.
Nyt jos koskaan suomalaisten kannattaa oikeasti olla kateellisia ruotsalaisille. He ovat nimittäin onnistuneet nyt kahdesti erittäin vaikeassa lajityypissä. Tuleekohan näitä lisää?
