Werner Herzogin versio legendaarisesta vampyyritarinasta ei sovi niille, joiden mielestä kauhun elementit koostuvat odottamisesta ja säikkymisestä. Tällainen näkökulma kauhuun on kehittymätön ja tylsistyttävä, osoittaen lähinnä katsojan kyvyttömyyden kokea elokuvaa sen katsomisen sijasta. Suunta mihin Herzog on tuotantotiimeineen Nosferatussa lähtenyt, on sellainen kuin suurissa kauhuelokuvissa yleensä: pelkkään säikyttelyyn keskittymisen sijasta elokuva yrittää sanoa myös jotain pelosta ja kauhusta itsestään, tehdä niistä tutkielmaa. Lähes jokainen vanha kauhuelokuva leikittelee ajatuksella siitä, että hirviö on inhimillisempi kuin elokuvan muut hahmot. Katsoja kokee lopulta hirviön tuhoutuessa helpotuksen sijaan (tai sen yhteydessä) sääliä yleensä epämuodostunutta ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäävää hylkiötä kohtaan. Vain Draculan myytti on jäänyt tällaista silausta vaille. Alkuperäinen versio Nosferatusta on väkevä, mutta ei luotsaa nimihenkilönsä inhimillisyyttä samalla tavalla kuin Herzogin tulkinta. Se on enemmänkin kauhuelokuva perinteisessä mielessä, mikä ei tietenkään tee siitä huonoa elokuvaa, mutta huonon vertailukohdan Herzogin raadolliselle ja totutusta poiketen erittäin epäeroottiselle näkemykselle kylläkin.
Tarina on varmasti lähes jokaiselle tuttu. Jonathan Harker (Bruno Ganz) lähetetään Transilvaniaan kauppaamaan kreivi Draculalle, Nosferatulle (esittelyjä kaipaamaton Klaus Kinski), taloa Harkerin kotikaupungista, Varnasta. Perillä Transilvaniassa Harker saa kuulla aluksi taikauskona pitämiään varoituksia paikallisilta kyläläisiltä ja mustalaisilta ja lopulta saa itsekin selville kreivin todellisen luonteen asuessaan tämän linnassa. Värisevä ja koukkuselkäinen kreivi sattuu näkemään Harkerin morsiamen kuvan, lukitsee miehen linnaansa ja lähtee itse laivalla Varnaan mukanaan lauma rottia ja niiden levittämää ruttoa. Samalla kun Dracula riisutaan kaikesta myyttisyydestään, kauhu nostetaan toiselle tasolle. Elokuvan Draculaa ei näytetä lentävän lepakkona, vaikka lepakko-vertauskuvia vilautellaankin pitkin elokuvaa ja oikeita lepakkoja nähdään runsain mitoin. Itse asiassa elokuvassa nähtävät yleensä tunnetut kauhun merkit, yö, lepakot, vampyyri itse, tuodaan rauhoittavalle, inhimilliselle tasolle. Kauhua edustaa pikemminkin päivä. Ruton aiheuttama tuho tulee erityisesti tällöin esiin, luoden omituisen olon. Öisin ainoa liikkuva olento kaupungissa on vampyyri, valot tuikkivat valaisten kauniisti kivetyt kadut. Päivisin kadut täyttyvät sytytetyistä kokoista, kuolleista ja lukemattomien valkeiden ruumisarkkujen rivistöistä, jotka kiertelevät Varnan katuja kuin lapamadot. Tärkeä elementti Herzogille on silti tuoda esiin kaupungin kuollut elämä jo ennen ruttoa. Emme näe kuin vähän ihmisiä ennen vampyyrin saapumista perille. Nämä nähdytkin ovat ilmeettömiä, eleettömämpiä kuin jo kuollut Nosferatu, jonka jokainen ele hehkuu tuskaa. Näyttelijätyö korostaa tätä kontrastia. Elokuvassa on kolme intohimoista hahmoa: nimihenkilö; tämän hullu palvelija Renfield (Roland Topor) ja naispäähenkilö, puhdassydäminen Lucy (upeasti näyttelevä Isabelle Adjani). Tästä on luettavissa suoraa aikalaiskommenttia: inhimillisyyden menetykseltä ovat välttyneet vialliset – hullut, hurskaat ja yksinäiset, usein ongelmiksi tuomitut ja halveksitutkin
yksilöt. Muut puhumaan pääsevät hahmot ovat pökkelöitä, eläviä kuolleita sanan moni-ilmeisessä merkityksessä. Jonathan Harker on ilmeetön ja tarkoituksella hieman ontoksi tehty sankarihahmo, jonka puolesta on vaikeaa olla peloissaan. Vasta elokuvan kauhistuttava loppu selittää miksi tämän edesottamuksia pitää seurata tarkkaan. Van Helsing (Walter Ladengast), yleensä Dracula-versioinneissa tärkeää roolia näyttelevä hahmo, on nyt vain sivuhahmo, vanhuudenhöperö tohtori, joka on fakkiutunut tieteellisiin näkemyksiinsä, eikä näe vampyyria edessään ennen äärimmäistä todistusta. Van Helsing edustaa kuivaa ja mielikuvituksetonta ihmistä, joka kyseenalaistaa kaiken, mitä ei voi omin silmin todeta.
Tärkein elementti tarinassa on silti balladi sairaudesta, kuolemasta ja yksinäisyydestä. Olisi helppoa vilauttaa sanaa eksistentialismi elokuvan yhteydessä, mutta se olisi jo liian helppoa. Jo aiemmin mainittu yhteiskunnallisuus tekee eksistentialismista, joka lopulta on varsin yksityinen aate, itsessään liian suppean tarkastelutavan, vaikkakin ison osan elokuvaa. Rappeutunut, isokorvainen ja talttahampainen Dracula on säälittävä ilmestys, epätoivoinen ja himojensa riivaama raukka, jota kutsutaan ymmärtämättömästi hirviöksi. Tämän säälittävyys korostuu tämän hakiessa rakkautta ihmiseltä, joka lopulta tuhoaa tämän. Kinski, joka on erinomainen näyttelijä, todistaa tässä elokuvassa muuntautumiskykynsä ja taidokkuutensa todellisen asteen. Draculaa itseään ei nähdä elokuvassa kovin usein, mutta nämä kohtaukset ovat mieleen jääviä ja vampyyrin läsnäolo hallitsee koko elokuvaa. Elokuvan teemana toimii vampyyrin vuosisatojen ajan tuntema vimma ja yksinäisyys, kuolemattomuuden kirous. Sama toistuu useaan otteeseen. Ruton riivatessa kaupunkia, sairastuneet ihmiset tanssivat kuin viimeistään päivää, tajuttuaan elämän arvokkuuden irvokkaasti vasta kuoleman edessä. He ovat joutuneet luovuttamaan taistelun, joutuvat tuomaan kuoleman elämäänsä silkan unohtamisen sijasta ja tanssivat ennen pitkää tuhoon. Heidän paikkansa päivällispöydissä korvautuvat rotilla ja mielikuvat tanssista ja kuolemasta yhdistyvät kuin itsestään Bergmanin Seitsemänteen sinettiin. Kaikki yksityisesti koettu heijastetaan suoraan yhteiskunnalliseen, ja elokuva muuttuu lähes täysin intohimottomuuden, hylkimisen ja moraalisen sokeuden kritiikiksi. Dracula on yhteiskunnan ulkopuolelta tuleva tuntematon ja pelottava voima, jonka voidaan tulkita edustavan niin edellä mainittuja yksinäisiä ja hulluja, kuin myöskin 1980-luvun kynnyksellä viimeinkin jotenkin julkiseksi puheenaiheeksi tulevia homoja. Ei vaadi paljoa mielikuvitusta tulkita rutto aidsina tai yleensäkin tietämättömien tuntemana pelkona homoseksuaaleja kohtaan. Lucyn mielestä vampyyri pitää tuhota, jotta rutto loppuisi, vaikka vampyyri ei voi olla täysin vastuussa rottien levittämästä sairaudesta. Tämä voidaan nähdä suorana kommenttina aids-hysteriaan ja homopelkoon.
Jokainen Nosferatun kohtaus ansaitsisi erillisen esseen. Jo elokuvan alku progebändi Popol Vuhin sävellysten humistessa erittäin tunnelmallisesti ja kuvattaessa muumioituneita ruumiita ja sittemmin elokuvan aikana toistuvaa teemaa, kuvaa hidastettuna lentävästä lepakosta, on vahva, yön voimaa täynnä. On tärkeää tajuta, että vaikka Herzog riisuu myyttisyyden kehää pois Draculan ympäriltä, kohtaukset pysyvät edelleen unenomaisina. Klaus Kinskin erinomaisesti tulkitseman vampyyrin juoksentelu autiossa kaupungissa (on tärkeää, että Dracula ei tee mitään yliluonnollista sinänsä, vaan tämä näytetään fyysisenä olentona), Jonathan Harkerin ratsastus jättimäisen tuulimyllyn ohitse, Lucyn unissakävely vaatteiden ja huoneen verhojen heiluessa ja sekoittuessa toisiinsa yhdeksi seitiksi, aavelaivaksi muuttuneen Draculan kuljetusaluksen hiljainen saapuminen satamaan tuoden mukanaan kuolemaa kaikki todella voimakkaita kuvia, mutta silti vain muutamia lukuisien joukossa. Luonnon arvaamattomuus heijastuu suoraan ihmiselämän arvoihin erilaisine eläimineen, jotka edustavat erilaisia ihmisiä: Dracula on lepakko, Renfield on rotta, Lucy kissanpentu ja Jonathan hevonen. Kuohuvia koskia, liikkuvia pilviä ja kesyttämättömiä metsiä näytetään kuolleen kaupungin rinnalla. Herzogin elokuvissa kuvaus on paikallaan pysyvää, se luottaa silkkaan todistusvoimaan kuvaajasta riippumatta. Tässä tapauksessa virkaa toimittaa Jörg Schmidt-Reitwein. Popol Vuhin musiikki pyörii samojen teemojen ympärillä koko elokuvan ajan, mutta tekee kokemuksesta intensiivisen, hypnoottisen ja yhteen sidotun.
Nosferatu on todistus viimeisellekin epäilijälle siitä, että Werner Herzog kuuluu merkittävien ohjaajien joukkoon. Edellisen Kinskin kanssa tehdyn ohjaustyön, Aguirren, mielipuolisuudesta ohjaajan visio on vaihtunut kuvaukseksi tuskasta. Kun Aguirre tarkasteli enemmänkin prosessia tehden lopustaan mielipuolisuuden spiraaliin vajoamisen kliimaksin, on Nosferatu äärimmäisen monipuolinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu paljon sen jälkeen, kun mielipuolisuuden pato on murtunut ja hulluuteen on jo totuttu. Sinällään se siis heijastaa monen nykyihmisen tuskaisia tuntoja ja kokonaisen yhteiskunnan rappeutumista. Ei mikään kovin tavaton aihe saksalaiselle nykyohjaajalle, mutta valtavan kiehtova vielä muutama vuosikymmen myöhemminkin. Nosferatu yön valtias on yksiselitteisesti mestariteos.
nimimerkki: Lamourhaaja
