Kun David Leanin ohjaama Boris Pasternakin klassikkoromaaniin perustuva ”Tohtori Zhivago” on vierittänyt viimeisenkin kuvaruutunsa, katsoja joutuu jälleen tunnustamaan saaneensa kiistattoman todistuksen Leanin vaikuttavan venyvistä kyvyistä. Kyseinen brittiohjaaja oli saanut aikoinaan vaatimattomasti maineen jopa koko englantilaisen kielialueen vaikuttavimpana elokuvakertojana, mikä tuntuu jo aavistuksen verran kyseenalaiseltakin kunnianosoitukselta.
Leania ei todellakaan voi syyttää jämähtämisestä millekään tutulle ja turvalliselle alueelle: Esimerkiksi Vankileirielokuvan Kwai-joen silta viidakko, ”Arabian Lawrence” –elokuvan aavikko ja ”Tohtori Zhivago” –filmatisoinnissa nähtävät Siperian arot tuntuvat brittitaiturin ohjauksessa kaikki aivan yhtä eläväisiltä, kuin niihin sijoitetut, verta, hikeä ja kyyneliä tihkuvat inhimilliset näytelmät.
Tarinassa korostuu yksilölliset koettelemukset järisevässä järjestelmässä. Elokuva on ytimessään inhimillisyyden, eikä minkään poliittisen aatteen puolella: Työkansa kärsii tsaarin hallinnon julmien palvelijoiden brutaaliudesta vain joutuakseen myöhemmin palvelemaan toista kovaotteista valtiota, jossa yksilöllisyys on valtion byrokraattien aktiivisella toiminnalla tehokkaasti tukahdutettu. Edes viattomat runot, joita tohtorin ammatin itselleen opiskellut elokuvan päähenkilö kirjoitti, eivät säästy vainolta.
Elokuvan ”sisältöä” ja ”muotoa” on harvoin – jos koskaan – järkevää alkaa erikseen tarkastelemaan, sillä kaikki elokuvan elementit dialogista kuvaukseen ovat joka tapauksessa yhtä ja samaa massaa. Silloin, kun elokuvan eri elementtejä kuten vaikkapa valaistusta tai näyttelijöiden suorituksia aletaan arvioimaan erikseen, joko elokuvassa tai ainoastaan itse arvostelijassa on jotain vialla. Esimerkiksi Leanin elokuvien upeat, luonnonrikkauksia tavattoman kauniisti kuvittavat otokset eivät ole mitään irrallaan roikkuvia elementtejä vaan ne muodostavat elokuvan ytimen yhteistyössä kaiken muun elokuvakerrontaan liittyvän kanssa.
Eeppiset mitat saavuttava teos koostuu lukuisista mieleenpainuvista kohtauksista: Tsaarin hallintoa palvelevat rakuunat murskaavat mielenosoitukset pieniä lapsiakaan säästelemättä, nainen kostaa raiskauksensa, juna syöksyy ylväiden Ural-vuorten halki, jalkaväki suorittaa rynnäkön ei-kenenkään-maalle, elokuvan päähenkilöt majailevat lumen peittämässä ja susien ympäröimässä talossa ja loppupuolella vielä vierailevat tutussa, jäätyneessä mökissä, joka voisi olla kuin jostain surrealistisesta painajaisesta.
Yksilön heikkous gargantuamaisen järjestelmän edessä saa loppukohtauksessa viimeisen todistuksensa: Kun niin tutuksi tulleet ihmiset ovat lopulta pelkkää epämääräistä tilastotietoa byrokraattien papereissa ja seinään maalattu diktaattori tarkkailee vertauskuvallisesti työhönsä palaavia kansalaisia, katsojan on vaikea välttyä liikutuksen tunteilta.
