Moonlight on siitä harvinainen elokuva, että sen analysointi edellyttää jyrkkien vastakohtien käyttämistä. Se tavallaan särki sydämeni, mutta samalla se on vuoden inhimillisin ja ihmisyydestä toivoa antavin elokuva. Se kertoo nuoresta mustasta pojasta, mutta kertomuksena se on silti universaali. Pohjimmiltaan koko elokuva on myös hienovarainen runo pehmeyden ja kovuuden välillä.
Perustuen näytelmään nimeltä ”In Moonlight Black Boys Look Blue”, tarina jaotellaan kolmeen näytökseen. Ensimmäisessä Chiron (Alex Hibbert) on nuori lapsi lapsi, jota koulukiusataan seksuaalisen suuntautumisensa takia. Hän saa turvaa paikallisesta huumediileristä (Mahershala Ali) ja tämän tyttöystävästä Teresasta (Janelle Monae) sekä ainoasta ystävästään, Kevinistä – kun oma äitikin (Naomie Harris) on huumeriippuvainen ja suorastaan pojan inhon kohde.
Toisessa näytöksessä Chiron (Ashton Sanders) on teini-ikäinen nuorukainen, joka ajautuu yhä synkemmille vesille, kun teini-iän paineet yhdistyvät oman seksuaalisuuden löytämiseen sekä kovan maailman kohtaamiseen.
Kolmas näytös on painavin koko elokuvasta, aikuinen Chiron (Trevante Rhodes) on maailman kovettama rikollinen, joka on tukahduttanut nuoruuden traumansa ja kipeät kokemuksensa ja elää yksinäistä, unettomuuden vaivaamaa todellisuutta kaukana kotoa.
Moonlight on yksi niitä elokuvia, joista tekisi mieli tehdä oma erittely jokaiselle kohtaukselle ja selittää, mikä tekee kyseistä kohtauksesta niin hienon ja silti vasta lopputekstien lähdössä rullaamaan, elokuvan todellinen voima paljastuu ja vasta sitten katsojalle voi valaistua, mitä tuli juuri katsoneeksi. En voi kuin kumartaa ohjaaja Barry Jenkinsin luovan nerokkuuden edessä.
Vielä hämmästyttävämpää on, että Jenkins ei antanut Chironia esittävien näyttelijöiden työskennellä yhdessä hahmon rakentamiseksi. Hän ei antanut heidän edes tavata. Jenkins palkkasi näyttelijät heidän samanlaisten silmien takia ja keskittyi kuvaamaan niitä, koska omien sanojensa mukaan, jos katsojat pääsevät sisään hahmojen silmiin, he tuntisivat tämän hahmon.
Ja niin teimme. Moonlightin suurin saavutus on, että ymmärrämme tämän hahmon. Me koemme hänen kipunsa hänen kanssaan. Tunnemme hänen menneisyytensä ja on kuin eläisimme hänen elämää. Tämä on myös voimakas viesti ennakkoluuloista ja muukalaisvihasta. Kuinka vahvana elokuva voi seistä empaattisuuden ja myötätunnon suuntapaaluna. Vaikka Chiron on mustaihoinen homoseksuaali mies, häneen voi samaistua kuka tahansa. Me kaikki tunnistamme sen, miltä tuntuu, kun haavoittuvaisuuttamme käytetään hyväksi. Moonlight ei yleistä, vaan eläytyy. On etuoikeus tuntea Chiron. Eikös se ole taiteen tarkoituskin? Tutustuttaa meidät erilaisiin, samanlaisiin, elämiin.
Tarinana tämä on hyvin rankka. Kuitenkin erityisesti elokuvan kolmas näytös jäänee elokuvahistoriaan kaikkien aikojen parhaimpana lopetuksena elokuvalle. Oli kaunista, miten elokuvassa käytettiin hyväksi nimenomaan hiljaisuuksia. Se, mikä jäi sanomatta, oli katsojalle jo esitetty ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä. Tämä mahdollisti erittäin syvällisen hahmotulkinnan, mutta myös sitäkin vahvemman tunnekokemuksen. Koska olimme eläneet hahmojen kanssa jo aikaisemmat elämänvaiheet, tiesimme, miten he olivat päätyneet, minne olivat päätyneet. Tunsimme sen katumuksen, tunsimme sen pettymyksen, mutta tunsimme myös mahdollisuuden. Mahdollisuuden siihen toivoon, joka ajaa meitä eteenpäin rankkoina aikoina. Haluamme tulla rakastetuiksi ja haluamme vain jonkun, joka koskettaisi meitä. Vaikka kuinka yrittäisimme teeskennellä olevamme jotain muuta kuin olemme, joudumme silti olemaan haavoittuvaisia ja omia itsejämme, saadaksemme rakkautta ja antaaksemme luvan toiselle koskettaa meitä.
