Kadonneiden lasten kaupunki on elokuva joka kertoo miehestä nimeltä The One (Ron Perlman) ja pienestä tytöstä nimeltä Miette (Judith Vittet). Nämä lähtevät pelastamaan pieniä lapsia ja The Onen siepattua pikkuveljeä Denreeta (Jodeph Lucien) öljynporauslautalta jonne heidät on kätketty. Lapset on siepattu katalan professorin (Daniel Emilfork) toimesta. Professori tarvitsee lapsia parannuskeinoksi itselleen, professori nimittäin vanhenee liian nopeasti. Sieppaamiltaan lapsilta hän varastaa unet jotta ne auttaisivat häntä nuorentumaan jälleen. Hänellä on öljynporauslautallaan liuta apulaisia, esim. viisi prikulleen toistensa kaltaista kloonia (Dominique Pinon), professorista alati huolehtiva Martah (Mireille Mosse) sekä puhuva akvaarisäiliö jonka sisällä lilluvat aivot nimeltään Irvin (Jean Louis Trintignant), Uncle Irvin lähipiirin kesken.
Miettellä ja The Onella on kuitenkin muitakin vihollisia jtka yrittävät estää heidän suunnitelmansa, kuten julmat siiamilaiset kaksoset (Odile Mallet ja Genevieve Brunet). Myös professorin erikoiset kätyrit, kyborgikykloopit yrittävät saada heidät päiviltä. The One ja Miette lähtevät siis pelastusretkellä kaikkia vaikeuksia ja vaaroja vastaan.
Homopariskunnan Jean-Pierre Jeunetin ja Marc Caron elokuva Kadonneiden lasten kaupunki on näiden kahden ehdottomasti hienoin elokuva. Elokuva hämmästyttää kaikilta tasoilta mitä ajatella saattaa. Kadonneiden lasten kaupungissa ei ole kohtausta joka ei jollain tavalla olisi mullistavan upea, eikä koko elokuva sisällä yhtä ainokaista turhaa tai vähemmän tärkeää kohtausta. Kaikki kohtaukset ovat tärkeässä asemassa juonen kanssa ja ne muodostavat yhteen sidottuina täydellistäkin hienomman kokonaisuuden joka murtuisi jos yksikin pienenpieni kohtaus jätettäisi pois. Jeunet ja Caro ovat onnistuneet luomaan unenomaisen ja uuden todellisuuden elokuvansa kautta, joka vangitsee katsojansa elokuvan niin ihmeelliseen ja tuikituntemattomaan maailmaan, josta kukaan ei pysty sanomaan että onko se totta vaiko ei.
Henkilöhahmot ovat rakennettu vankan kivijalan varaan eivätkä ne horju (edes pienimmätkään henkilöhahmot) elokuvan aikana kertaakaan. Ne ovat rakennettu niin hienosti että jos toinen vetää jotakin hiukan yli, niin toinen tasoittaa se jälleen mainioksi kokonaisuudeksi. Eikä kaikkien henkilöhahmojen oikeata itseä paljasteta heti alkuun, ja niiltä jotka elokuvan aikana herpaantuvat vähääkään saattaa jäädä se tieto kokonaan pois. Tästä tärkein esimerkki on itse The One (Perlman), joka oikeastaan on pieni lapsi ison miehen ruumiissa. Tämä tieto kerrotaan hienostuneesti ja hiukan kaarrellen ja jos ei ole tarkkana, ei sitä ollenkaan ymmärräkään.
Lavasteiden osalta ovat Jeunet ja Caro tehneet aivan käsittämättömän hienoa työtä. Satamamaisemat sumuisessa auringonlaskussa ja rappiolle jääneet punatiiliset asuinrakennukset luovat tosiaan taianomaisen miljöön, jonne toivoisi tosiaan itsekin pääsevän. Vielä viemärikerroskin on rakennettu mukavaksi hiirenkoloksi, jossa saattaa lymytä ties minkälaisia tärkeitä hahmoja. Elokuvan väripaletti on erittäin hieno, ehkäpä hienoin mitä on elokuvissa ikinä nähty. Paletti käsittelee voimakkaasti eri punaisen sävyjä joka tuo mahtavan värien kirjon elokuvaan, eikä sellaista varmasti tulla enää toiste näkemään.
Ei kannata pelätä että elokuva olisi hirvittävän tylsä haudanvakavuutensa takia, sillä haudanvakava se ei tosiaankaan ole. Jeunet ja Caro ovat jo tätä ennen todistaneet osaavansa tehdä samalla hienoja ja samalla hauskoja elokuvia, kuten Delicatessen. Kadonneiden lasten kaupunki on elokuva, jossa välillä nauraa rehottaa, välillä istuu keskittyneesti hiljaa paikallaan uskaltamatta edes liikkua, ja välillä taas itkee avoimesti. Oikeastaan tämän elokuvan genre on lasten satu, joka tekee katsomisesta vieläkin kiintoisampaa.
Kadonneiden lasten kaupunki osaa todella koskettaa ihmisen herkintä kohtaa. Ron Perlmanin loistava näyttelijäsuoritus on vertaansa vailla, ja se on varmasti hänen hienoin suorituksensa elokuvasaralla. Perlman The Onen roolissa on niin sopiva ettei sitä edes ajattele tuntevansa koko näyttelijää, vaan ajattelee todella että siellä ruudun takana todella seisoo niin viaton, suloinen ja kaikesta turhaan syyllisyyttä kantava The One. Myös Dominique Pinon tekee upean roolisuorituksen häseltävinä klooneina, ja ajattelemattomana professorina. Daniel Emilfork on taas ilmetty ilkeä professori, joka osaa kaikki niin tuimat ilmeet, että luulisi sitä vähemmästäkin tulevan housuun. Lapsinäyttelijätkin ovat erittäin hyviä, mikä on hyvin harvinaista. Tavallisesti lapset ylinäyttelevät kuin Sophia Loren konsanaan, mutta nämä lapset osaavat hommansa silmiä hivelevän hyvin. Liekö johtuen ohjaajien suurista vaatimuksista, lieko luontaisesta lahjakkuudesta.
Kun katsoin elokuvan oli sen jälkeen sanoinkuvaamattoman hieno fiilis. Elokuvan jälkeen sitä tuntee pystyvänsä lähes mihin vaan, ja se on aina hyvän elokuvan merkki. Olin erittäin yllättynyt kun löysin tämän DVD:n, sillä sitä on hyvin vaikea saada. En ollut vielä nähnyt elokuvaa sen ostettuani, mutta olin kuullut paljon kehuja siitä. En olisi uskonut elokuvaa näin hienoksi, mutta kuten näette…huhhuh. Kadonneiden lasten kaupunki on hienoin elokuva mitä elokuvien historiassa on koskaan tehty, ja se ansaitsisi paikan maailman parhaana elokuvana. Antaisin tälle pätkälle kuusi tähteä, mutta se on mahdotonta. Niinpä on pakko tyytyä täyteen viiteen.
nimimerkki: mörssäri
