Itse elokuva on visuaaliselta anniltaan erittäin komea, heti ensimmäisistä kuvista lähtien. Ylisuureksi ja täydeksi tyylitelty New Yorkin siluetti avautuu, paljastaen upean kamera-ajon jälkeen päähenkilömme: pienen iloisen koiran, terrierin nimeltä Max. Max elelee pienessä kerrostaloluukussa Manhattanilla ”ihmisensä”, hieman lesbon oloisen sinkkunaisen, Katien kanssa. Maxia ympäröivät viereisten asuntojen erilaiset ystävät: Apaattisenobeesinen kissa Chloe, mäyräkoiranpötkyle Buddy, undulaatti Sweet Pea, ihmisestään ilmastointikanavaan eksynyt marsteri Norman (marsu/hamsteri? En ole erityisen pätevä näissä lajimäärityksissä), hövelihkö mopsinkutale Mel sekä Maxiin salaa ihastunut pomeranian nimeltä Gidget. Alussa esiteltyä eläingalleriaamme yhdistävät ajatukset: Mitä ihmisemme oikein tekevät? Minne he aina päiväksi menevät?
Ihmisiään odottaessaan ystävämme löytävät aina päivän ajaksi kuitenkin jotakin kyseenalaisen yllättävää, lemmikillisen viatonta, ilkikuristakin toimintaa, joka aina päivän lopussa palautuu raiteilleen: innostuneeksi ihmisensä kotiin odottamiseksi ja tervetulleeksi toivottamiseksi. Nuo rutiinit, joihin kuuluu niin heavyrokin räimeen salakuuntelua sekä itsehierontaa monitoimikoneitse suorittaen saavat kuitenkin käänteen. Eräänä päivänä Katie on poikennut kotimatkallaan löytöeläinkodin kautta, tuoden mukanaan sekarotuisen rontin, Duken, jonka habituksesta minulle tulee ensimmäisenä mieleen edesmennyt Leo Lastumäki. Eittämättä hänkin olisi äänirooliin sopinut, mutta kohta tunnistankin Duken äänen Stan Saanilaksi. Samassa sarjassa painitaan siis, ja valieristä pronssiotteluun vääntämään ovat päässeet kaikki ääninäyttelijät.
Suomidubbauksen taso on kaikilta osa-alueiltaan hyvää työtä, joskaan se ei pääse aivan radioteatterin helmen, Knallin ja Sateenvarjon, kultamitalikantaan, jossa jokaisen hahmon äänessä oli vaan sitä persoonaa enemmän pelissä. Mutta ei tätäkään suoritusta täysin moittia voi. Hyvää rutinoitua ammattisuoritusta ammattitekijöiltä on se. Ja ovathan esim. Tyrväänkin elokuvateatterin äänisysteemit kieltämättä aika komeat ja kateutta kotiteatteriin tottuneessa kävijässa herättävät. Kotisohvalla en tosin noin lujalla ikinä mitään katselekaan, joten desibelit olisivat saaneet olla vaikka vähäisemmätkin. Ehkä moinen äänenpaine sopii johokin aikuisempaan toimintaelokuvaan tunnelmaa tuomaan, jota salintäyttävä yleisö on katsomaan lähtenyt. Nyt ehkä 15% salista täyttäneen yleisömäärän popcorninrouskutukset eivät ainakaan minun korvaani kantautuneet. Yleisesti puheen, musiikin ja ääniefektien keskinäinen balanssi oli hyvällä tasolla.
Maxin ja Duken keskinäinen suhde ei ala kuitenkaan hyvin, ja ensimmäinen yksinäisenä ja kylmissään omassa kodissaan vietetty yö saa terrierimme synkkiin ajatuksiin. Maximme miettii, miksi hänen ihmisensä hänelle tälläisen tempun tekikään, ja ryhtyy seuraavana päivänä vastatoimenpiteisiin, joiden johdosta myöhemmin voimansa yhdistävä kaksikkomme karkaa kodistaan. Karkumatkalla päädytään Pekka Ruuskan laulustakin kuuluisaan New Yorkin viemäriin, jonne krokotiilien lisäksi ovat päätyneet muutkin ihmisten heitteille jättämät lemmikkieläimet. Tuota anarkistista ihmisvihaajien joukkoa johtaa psykoottinen hylkiökani Snowball. Tuon jengin kanssa ajaudutaan tietysti kahnauksiin, joista kaksikkomme joutuu uusiin kommelluksiin.
Toivottavasti tälle elokuvalle ei kuitenkaan jatko-osaa tehdä. Sillä minusta kokonaisuus tuntui hiukan ylipitkäksi venytetyltä. Hahmot toimisivat minusta paremmin jonkinlaisessa puolituntisessa animaatiosarjassa, joka olisi toteutettu jo aiemmin mainitsemastani Knallista ja Sateenvarjosta tutulla kaavalla. Seuraisin paljon mielummin hyvin käsikirjoitettua televisiosarjaa, jossa lemmikit onnistuvat aina omistajien poistuttua hankkiutumaan kotonaan joihinkin sekaannuksiin,mitkä saadaan aina siivottua hetkeä ennen omistajan kääntäessä avaintaan kotiovensa lukkopesässä.
Lemmikkien salaisen elämän visuaalisuus, kaikkine 3D-mahdollisuuksineenkin, joiden päälle minun silmäni eivät mitään ymmärräkään, oli kyllä komeaa. Mutta tarina jäi jotenkin ohueksi ja haaleaksi, jos en varmaan elokuvan ominaisinta kohderyhmää ollutkaan. Elokuvaa katsomaan en ihan pienimpiä lapsia veisi, mutta ala-asteen ylemmästä luokasta aina lukiolaiseen saakka tämä leffa varmaan toimii paremmin. Vaikka tekeehän se aikuisellekin ihan hyvää välillä tälläistäkin katsella, vaikkei ihmettelisi muuta kuin vain tietokoneistetun animaation upeaa kehittymistä käsinpiirrettyjen Warner Bros.- ja Disney-studioiden klassisista ajoista.
K7 luokitus on varmasti paikallaan joidenkin kohtausten pelottavuuden ja ahdistvauuden takia. Ja kyllä sen ikäinen lapsi saattaa sitä kyykäärmeen oikeaa elokuvakuolemaa pohdiskella pitkäänkin, kun tuumii sitä näin aikuinenkin, että oliko se otus pakko mennä liiskaamaan? Piirretyissä on aina ollut väkivaltansa, mutta Wily E. Coyoten ja Geococcyx Californicuksen eli Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjäm yhteydenotoista on aina selvitty korkeintaan mustunein naamoin. Koko ihmiskunnan tappamiseen lietsova psykopupumme voi olla monelle fundamentalistikristilliselle tässä elokuvassa liikaa. Ja varmaan alkuperämaassaan Amerikan yhdysvalloissa, joka terrorismin ja muiden ongelmien kanssa kamppailee, siinä missä toki kaikki muutkin maat, lienevät jo pahimmat koservatiivis-puritaaniset ehtineet tästäkin mielensä pahoittamaan. Minusta sen sijaan psychobunnymme olisi voinut viedä vielä pidemmälle turkkamaiseen raivohulluuteen… ja koko elokuvan hylätyn lemmikkieläimen trauman ja synkkyyden viedä Tim Burtonin, suorastaan larsvontriermäisen ahdistuksen tasolle. Mutta olisihan se tämän elokuvan odotettavissa olevan kassamagnetisimin tietysti vienyt pois.
Kahden lapsen, limujen, popcornin ja karamellien kanssa tämänkin kokemuksen hinta menee tänään 30 euron paremmalle puolelle. Eli pari vanhaa ja vihertävää Sibeliusta olisi lompakosta huvennut. Ei ihme, ettei teatterissa niin paljon kävijöitä ollutkaan. Itse olisin tästä kokemuksesta, eli kolmen tähden elokuvasta, voinut maksaa tuon 8€, jos siihen olisi jo pienehkö popcorn ja limu sisältynyt. Niukassa taloustilanteessa kärsiville kansalaisille ei tämän ostaminen DVD-/blu-ray-formaatissa, vaikkapa joululahjaksi koko perheelle, ole kuitenkaan ollenkaan pöllömpi vaihtoehto. Useampi katselukerta, niin alkuperäisillä ääninäyttelijöillä, kuin kotimaisillakin, toisi varmasti esiin elokuvasta uusia syvyyksiä ja sinne nokkelasti piilotettuja viittauksiakin.
Elokuvan alkukuvana nähty, samaisen Illumination Entertainment -studion Kätyrit -aiheinen lyhytelokuva saa minulta kuitenkin kokonaista 5 tähteä. Pikkukakkosesta tutun sähläävän nukkeklassikon hengessä toteutettu pätkis oli oikeastaan aikas julmetun hauska. Ja mukavan lyhyt.
