Todistettavasti elossa on panttivankidraamaa. Russel Crowe vähäeleisenä murisijana, Meg Ryan vastanäyttelijänä ja soppa on keitetty. Megin mukana olo kertoo leffasta jo jotain. Jossain vaiheessa silmäkulmaan ilmestyy kostuketta… Mukaan on ängetty toimintaa, politiikkaa ja romantiikkaa ja saatu aikaan keskiverto pläjäys.
Ympäri maailmaa erinäisten rakennusprojektien mukana työskentelevä, pikku kriisissä elävä pariskunta joutuu uuden koettelemuksen keskelle kun terroristit sieppaavat miehen panttivangikseen. No ei hätää. Apuun pestataan sieppaustapauksiin erikoistunut mies Thorne, josta kehkeytyykin viimeinen keino miehen saamiseksi takaisin. Noh! Tunteet päästetään myös valloilleen jossain muodossa…
No, eihän tässä tietenkään voida välttyä yltiöpäiseltä machoilulta; pelastettavan vaimon ja pelastajan välille yritetään saada aikaa jännitettä ja säpinää, samalla käydään raudanlujana keskusteluja sieppaajien kanssa tai öljytään konepistooleja sitä viimeistä sissi-iskua varten. Äijämeininkiin on siis syytä varautua. No eihän siinä mitään. Militaristit tykkää ja naiset pyörittelee silmiään. Ammuskelua viidakoissa on aika ajoin mukava katsella.
Russel Crowe vetaisee välityön merkeissä keskiverron toimintaroolin. Äijähän osaa myös näytellä. Karismasta ei pitäisi olla pulaa, siitä on jo todisteita. Todistettavasti elossa on siis sitä tyypillistä keskivertokamaa. Sen katsoo sen kummempia ongelmia kärsimättä. Se ei myöskään tarjoa sitä suurta seikkailua eikä poliittista kannanottoa (sehän olisi jo liikaa muutenkin).
Rankka aihe antaisi varmasti eväitä johonkin suurempaankin. Tällä kertaa halutaan vain tehdä viihdettä joka pojalle (ja tytölle) ja se tuntuu jotenkin puolivillaiselta ratkaisulta.
