Naisia hermoromahduksen partaalla on Pedro Almodovarin komediakauden huipentuma. Pian tämän jälkeen Almodovar siirtyi tekemään hieman taiteellisesti kunnianhimoisempia ja enemmän melodraamaa kuin komediaa läheneviä mustia komedioita. Naisia hermoromahduksen partaalla onnistuu siinä, missä monet Pedron komediat eivät onnistu. Juoni on monimutkainen, mutta pysyy kasassa ja elokuva ei hukkaa itseään sen sekaan.
Itse juonesta on turha sanoa mitään. Luvassa tulisten espanjalaisten naisten varassa liikkuvia rakkaussotkuja ja -skandaaleita, jotka huipentuvat päähenkilön Pepan (Carmen Maura) asuntoon, jonne osuvat Candela (Maria Barranco), Lucia (Julieta Serrano), Carlos (Antonio Banderas), Marisa (Rossy de Palma), puhelinkorjaaja, sekä muutama poliisi.
Elokuva alkaa rakkausmelodraaman, muuttuu vakoiluelokuvan kautta hillittömäksi suunpieksennäksi ja lopulta räjähtää takaa-ajofarssiksi. Almodovarin luottonaisnäyttelijöillä karismaa riittää ja zorro-Banderas änkyttävänä nössöpoikana jää heittopussiksi. Carmen Maura, Maria Barranco, Julieta Serrano ja Rossy de Palma karrikoivat vahvat roolihenkilöt epätoivoisista naisista. Ylinäytteleminen toimii tässä lähes kesäteatteriesitystä lähenevässä farssissa. Almodovar on elementissään kuvatessaan näitä naisia.
Elokuvan maailma on värikylläinen ja lähes kokonaan studiossa kuvattu. Pääalttarina suhdesählingissä toimii Pepan boheemi kattohuoneisto jättimäisine parvekkeineen ja lintuineen. Elokuva on erittäin rentoa katsottavaa, varsinaista stressilääkettä. Screwballin perintö näkyy elokuvassa ja monet vuorosanat sekä elokuvan hillitön vauhti tiputtavat katsojan nahkasohvaltaan. Mitään muuta elokuva ei yritäkään olla kuin toimiva farssi, ja siinä se onnistuukin erittäin hyvin.
Neljä ja puoli tähteä elokuvan uskomattomasta viihdearvosta ja omaperäisestä tyylistä.
