Kun valtaosa elokuvista tehdään kepeiksi välipaloiksi elämän varrella, tarvitaan elokuvia, jotka tarttuvat katsojan munaskuihin kiinni, riepottelevat säälimättömäksi koko kestonsa ajan, paiskaavat penkkiin ja nauravat päälle.
Unelmien sielunmessu on tällainen elokuva.
Pitkin elokuvaa katsojalla on useamman kerran pala kurkussa. Sen haluaisi kaivaa pois, mutta ei voi, Unelmien sielunmessu ei anna armoa. Se ei sovellu niille, jotka saavat oireita ahdistavien asioiden esittämisestä. Tämä elokuva jää todellakin mieleen kummittelemaan.
Unelmien sielunmessu on elokuva, joka jättää jälkensä katsojaan. Katsoja syöksyy päähenkilöiden mukana kierteeseen kohti pohjaa, väistämätöntä kaiken loppua.
Elokuvan lopussa oleva hurja kuvien ja inhottavien asioiden vyöry, saa katsojan melkein oksentamaan. Sitten, loppumusiikki soi, päähenkilöiden kohtalot paljastuvat. Jousisoittimet viiltävät sydäntä, olo on kummallisen tyhjä. Mutta elämä jatkuu, kaikesta huolimatta.
PS. Unelmien sielunmessu saa toisen täydellisyyttä hipovan huume-elokuvan, Trainspottingin, näyttämään kepeältä romanttiselta komedialta.
nimimerkki: JiiÄr
