Meikäläinen muistaa aina valittaa, että on se perhana, kun ei nykyään enää tehdä hyviä elokuvia. Ja sotaelokuvista puhuttaessa tulee aina mainittua, että viimeinen hyvä sitä lajia taisi olla Full Metal Jacket. Ja aina sen jälkeen, kun Rautaristi, Ilmestyskirja, Kauriinmetsästäjä tai juuri FMJ on tullut tarkastettua uudelleen DVD:ltä, jaksetaan jauhaa siitä, että ei ne enää tee sellaisia pohdiskelevia, älykkäitä, kuvallisesti komeita ja järkyttäviä sekä äijäfiiliksellä kyllästettyjä sotaelokuvia kuin ennen vanhaan. Ja tottahan se on, piru vie, että James Coburn on kuollut, Lee Marvinin viimeiseksi elokuvaksi jäi Delta Force, Robert Duvall ei enää haistele napalmia aamunkoitteessa, eikä De Niro tasavarmasti enää kertaakaan pyöräytä revolverin rullaa pelatakseen venäläistä rulettia.
Ei, ne ajat ovat ohi ne. Eikä minua ainakaan jaksa kiinnostaa joku tomhanks, joka yrittää keskellä toista maailmansotaa pelastaa jotain mattdamonia (koska Yhdysvaltain armeija EI VOI SALLIA sitä, että äiti menettäisi kaikki poikansa sodassa, ja on oikein riskeerata joukkue yhden miehen vuoksi). John Wayne on korvattu Mel Gibsonilla, Vietnam on hävitty uudestaan ja uudestaan huonommissa ja huonommissa elokuvissa, Pattonin elämänviisaudet on unohdettu ja viihteen puolelta Rambokin on todennäköisesti ripustanut jo M60:n naulaan, lopullisesti. Kylmä sota on ohi, natsit on ammuttu jo tarpeeksi monta kertaa eikä kunnon vihulaisia tahdo enää löytyä mistään.
Mutta kun sitä nyt miettii, viime vuosina on tehty hyviä elokuvia yllättävänkin paljon. Jopa vanhanaikaisia, pohdiskelevia, hidastempoisia ja tyylikkäitä elokuvia, jotka panostavat käsikirjoitukselle, näyttelijöille ja tunnelmalle. Ok. Ei juuri sotaelokuvia. Mutta kun Sam Mendes nyt on lopulta saanut Merijalkaväen miehensä kankaalle, voidaan sanoa, että yksi mestariteos pieksee kaksitoista kohtalaista mennen tullen, vai mitä?
Tottahan se on, ettei Merijalkaväen miehessä nähdä varsinaista sotaa juuri lainkaan, mutta sotilaskoulutuksesta, miehestä, josta tuli merijalkaväen tarkka-ampuja henkeen ja vereen ja pakkomielteestä sekä kovan propagandakoneiston aivopesusta kertovaa filmiä ei kyllä voi luokitella kuin puhtaaksi sotadraamaksi. Niin, ja mainittakoon nyt, että meikäläisestä ei muuten pasifistia saa tekemälläkään, mutta eipä saa militaristia tai sotahulluakaan. Eikä Merijalkaväen mieskään ole näistä mitään, ja siinä yksi sen suurimmista vahvuuksista onkin: Se ei moralisoi, alleviivaa, saarnaa tai yritä aivopestä katsojaa, vaan marssittaa kankaalle tärkeän näkemyksen sodasta: Sotilaan näkemyksen. Toki se on vain yksi Merijalkaväen miehen teemoista. Nuoret, parikymppiset, kokemattomat sotilaanpuolikkaat, jotka ovat saaneet kovan koulutuksen ja esittävät rajujakin jätkiä, käyvät ylikierroksilla, stressaavat ja ovat jatkuvasti valtavan paineen alla, odottaessaan taistelua alkavaksi. Varsinkin tämän kuvaamisessa elokuva onnistuu loistavasti.
Ohjaaja Sam Mendesistä sen verran, että mies ei ole kiirehtinyt elokuviensa kanssa, mutta kolmen valmiin kokopitkän perusteella kyseessä on melko nerokas kaveri. Jokainen elokuvista on tarinaltaan ja teemoiltaan aivan erilainen, mutta tekijän kädenjälki ja tyyli ovat silti tunnistettavissa. Merijalkaväen mies on rosoisempi ja ravistelevampi kuin tragikoominen American Beauty, eikä niin tyylitelty kuin gangsterieepos Matkalla Perditioniin, mutta sama musta huumori ja raskailla aiheille toistuva surumielinen leikittely toistuvat kaikissa kolmessa. Merijalkaväen miehessä huumori on parhaiten piilotettu, ja minimalistisimmillaan.
Myös vaikutteensa Mendes on nostanut selvästi esille: alun koulutusjaksossa Full Metal Jacket –homaget ovat mukana, ja lopun apokalyptisissä, synkkiä, vahvoja ja ristiriitaisia tunteita heijastelevissa kuvissa näkyy pitkälle Ilmestyskirja Nytin vaikutus. Matkimisesta ei ole kyse, ja kuin varkain mukaansatempaavaa tunnelmaa luova kuvasto naulaa katsojan penkkiin varsin tehokkaasti. Ok. Sen verran pitää kritisoida, että lopun ”We’re all still in the desert”-löpinät ja ”Näin eloonjääneille myöhemmin kävi”-kuvat olisi voitu skipatakin, mutta onneksi kotiinpaluu on muuten niin vahvaa kamaa, ja Tom Waitsin musiikki toimii niin kauniisti ja hyvin, ettei pisteitä voi senkään takia laskea.
Vielä sananen näyttelijöistä: Jake Gyllenhaalia en ole ennen nähnyt missään, eikä Brokeback Mountain kiinnosta pätkääkään, mutta mies onnistui yllättämään minut todella hyvin maanisella, syväluotaavalla ja moniulotteisella roolisuorituksellaan. Suurimmat kehut ansaitsee silti Jamie ”Badass motherfucker” Foxx, joka on saanut näyttelemiseensä varmuutta ja paljon fiilistä (katsokaa Any Given Sunday, hirveää) ja vetää aivan kuningasroolin ylikersanttina. Miehelle on myös siunattu elokuvan mieleen jäävimmässä kohtauksessa kuultava, mielettömän upea monologi, joka päättyy hienoon lauseeseen: ”I love this job. I thank God for every fucking day he gives me in the corps. Oorah.”
