”Mr. Nobody? Ei kuulosta yhtään tutulta, ketä siinä näyttelee? Jared Leto? Kuka toimii ohjaajana? Jaco Van Dormael? En ole koskaan kuullutkaan, mutta mennään vain katsomaan.” Näillä tunnelmilla lähdin katsomaan elokuvaa, joka yllätti täysin positiivisella tavalla.
Mr. Nobody kertoo miehestä, joka on elänyt monta elämää ja joka pystyy näkemään tulevaisuuteen sekä valitsemaan kahdesta valinnasta molemmat. Saman henkilön elämäntilanteita käydään läpi monessa eri iässä, kuten 9-vuotiaana, 34-vuotiaana ja lopuksi 118-vuotiaana, jolloin Mr. Nobody on futuristisen yhteiskunnan viimeinen elossa oleva kuolevainen, joka kertoo elämäntarinansa nuorelle journalistille.
Tarinasta tulee mieleen Forrest Gump kerrontatyyliltään, vaikka elokuva on paljon muutakin. Elokuvassa liikutaan monessa eri aikatasossa ja eri elämissä. Aluksi ajan ja paikan hahmottaminen on hankalaa, mutta elokuvan edetessä kohtaukset siirtyvät jouhevasti eri tasojen, ulottuvuuksien, välillä.
Elokuva on lähtökohdiltaan kasvutarina, johon on liitetty hyvin paljon filosofisia pohdintoja olemassaolosta, alkuräjähdyksestä ja rakkaudesta. Substanssivessa mielessä elokuva on kuitenkin rakkaustarina, jonka Nobody kokee kolmen erilaisen naisen kautta. Tärkeimmäksi naiseksi osoittautuu Anna, jonka suhde Nobodyn kanssa alkaa teini-iästä. Rakkauden olemusta, määritelmää ja arvoitusta pohditaan jatkuvasti elokuvan aikana.
Elokuvan hienoin asia on sen yllätyksellisyys. Van Dormaelin käsikirjoitus sisältää paljon selittämättömiä, surrealisteja kohtauksia jotka vetävät vertaa jopa Terry Gilliamille. Elokuvan aikana käydään Marsissa ja jopa ajassa ennen syntymää, mikä selittää Nobodyn kyvyt nähdä tulevaisuuteen ja elää montaa elämää.
Elokuva ei ole Lynchmäisen outo ja kieroutunut, vaikka tietyllä tavalla sitä muistuttaakin, vaan elokuvassa on koko ajan mukana lempeä ja kaunis ote sekä melko toimivaa huumoria joissain kohdissa. Filosofisia ja eksistentiaalisia pohdintoja esiintyy elokuvassa paljon, joten elokuva ei ole valmiiksi pureskeltu juttu, vaan katsojille annetaan mietitettävää. Ainoa heikkous elokuvassa on juonen selittäminen ehkä liian yksinkertaisesti, olisin kaivannut hieman hämärämpää loppua, mutta tosin aihe on itsessään hämärä ja lopulla on selvästi haluttu antaa katsojille tunne, että he eivät ole tyhmiä, kun eivät muuten tajuaisi elokuvaa.
Kuka on Nemo Nobody? Onko hän olemassa? Ehkä meissä kaikissa asuu Mr. Nobody, olemme subjektiivisen persoonan mielen tuote, eikä meitä ole teoriassa olemassa, mutta olemme silti tosiolevia. Tällaisia ontologisia ongelmia elokuvassa esiintyy paljon ja ne tuovat elokuvalle todella paljon arvoa. Elokuvasta tulee mieleen Matrix ilman taistelukohtauksia, koska vahva filosofinen ote on vahvasti esillä, eikä ensimmäisellä katselukerralla voi millään saada elokuvasta kaikkea irti.
Olin iloinen, että katsoin elokuvan. Huomasin sen noudattavan melko paljon omaa ajatteluani ja siinä pohdittiin samoja filosofisia ongelmia, mitä itsekin olen pohtinut. Elokuva oli kokemus, ja tietyllä tavalla opettava kokemus, mutta ennen kaikkea mielikuvituksellinen rakkaustarina, jollaista en ole koskaan nähnyt ja luultavasti menen hetki ennen kuin näenkään.
