Nicolas Cagen monijakoinen ura on vuosien saatossa tullut tiettyyn pisteeseen. Pisteeseen, jossa lukuisat entisaikojen actiontähdet ovat vuosiksi jääneet B-leffojen kierteeseen polskimaan ympyrää, kunnes he viimein vajoavat pohjalle. Nicin tapauksessa pohja ei nyt aivan kuitenkaan vielä häämötä, sillä pientä toivoa vielä on. Millenium filmsin uudeksi maskotiksi itsensä myynyt Cage sytytti teollaan sytytyslangan. Aika näyttää sammuko lanka ajoissa vai räjähtääkö homma käsiin.
Elokuvan Drive Angry kaltaiset tapaukset kuitenkin syövät miehen mystistä karismaa ja uskottavuutta vakavasti otettavana näyttelijänä. Paluu isompiin leffoihin ei tule olemaan läpihuutojuttu. Elokuva on yhdistelmää väkivaltaista yliampuvaa toimintaa ja tökerön hömpähtävää machoilua ohkaisen juonen tekosyyksi.
Cage tulkitsee heppoisan kankeasti vihtahousun huomasta paennutta ex-elävää kovistelijaa, joka tottelee nimeä Milton. Maan päälle pingottuaan äijän ainoana mielitekona on yrittää pelastaa edesmenneen tyttärensä lapsi hihhulien uhrausriitiltä. Hihhulien messiaana häärää arvaamattoman yksinkertainen Jonah (Billy Burke). Mukaan kumia vinguttamaan kelpaa myös kuppilan tarjoilija Piper, (Amber Heard) jonka käsitys oikeasta ja väärästä asettuu jonnekin palleille potkimisen ja mehukkaan perseen vilauttelun välimaastoon. Seksipommin ja Miltonin matkantekoa hidastaa jonkinlaisena suojelusenkelinä sekä paholaisen kätyrinä muotonsa ottava Kirjanpitäjä (William Fichtner). Tämmöistä on siis luvassa. Tuhmimmille pojille vieläpä 3D:nä.
Amerikkalaisiin toiminta-elokuviin kuuluu osana hienot autot, isot pyssyt ja kauniit naiset. Kun toiminta kulkee käsi kädessä toteutuksen kanssa, voi juonen unohtaa. Niin ei ikävä kyllä käy tässä tapauksessa. Turhan sopiviin väleihin sovitettu digitaalitoiminta alkaa jossain välissä haukotuttaa, ja jo ennen loppuräiskintää huomaa seuraavansa enemmän kökköä tarinaa, kuin kökömpää toimintaa. Huumorille on raivattu runsaasti tilaa, mikä tässä tapauksessa voi ainoastaan toimia. Brutaalisuus on oikealla tasolla, ja näin ollen edes yksi syy löytyy katsoa toimintakohtauksia omistautuvammin.
Tarinan sisältö sopisi enemmän 20-sivuisen sarjakuvalehden väliin, kuin kokoillan elokuvaksi. Dialogi on nasevaa kikkelien mittailua miesten välillä, ja naisten repliikit ovat voihkimista tai kiljumista. Silti omalla hupaisalla tavallaan tämän katsoi hyvissä mielin aivot narikassa alusta loppuun. Elokuva vaatii katsojaltaan 110 % omalaatuista huumorintajua ja 120 % myötätuntoa, jotta elokuva viihdyttäisi alusta loppuun. Niin se loppujen lopuksi teki meikäläisellekin.
Elokuva-yhtiön muut sankarit kuten Van Damme ja Seagal onnistuivat luomaan uransa pohjalle läpinäkyvyyttä ja myötätuntoa alelaari-leffoilleen satiirisilla reality-sarjoillaan (Lawman, Behind closed doors) ja joillakin elokuvillaan, kuten JCVD (2009). Astetta ylempänä olevalta Cagelta tällainen pohjustus puuttuu ja näin ollen mies ei vain sovi B-leffojen saappaisiin. Ongelmaksi kehkeytyy juurikin se, että Cage ei ole puhdasverisen huono näyttelijä ollut koskaan. Hän vain muuttuu sellaiseksi halutessaan. Maine toimintasankarina ei vaan ole koskaan ollut ihan se Cagen juttu.
Parhaimman roolin vetää pokkansa loistavasti säilyttävä William Fichtner pirullisen rehellisenä Saatanan sylikoirana. Arveluttavat ilmeet ja asennoituminen tavallisen pukuäijän valeasuun paistaa nokkeluutta ja karismaa kaikessa yksinkertaisuudessaan. Naiskauneus heijastuu auton konepellillä kirkkaasti, mutta Amber Heardin osalta rooli jää aika pitkälti pyllistelyksi ja flirttailuksi.
Kauhupiireistä ennemminkin tuttu ohjaaja Patrick Lussier tuo ohjaustyylillään kaukaisesti mieleen Suomen oman Rennyn. Näkemystä ja intoa riittää, mutta vakaata ja vankkaa pohjaa teoksille ei vain tunnu löytyvän. Aina on varaa parantaa ja nyt jos koskaan se on aika tehdä.
Drive Angry on toimintakliseiden yhteenlaskettu summa, jota ovat resurssit rajoittaneet, keskinkertaiset näyttelijät hajottaneet ja suuhun ängetyt repliikit ajoittaneet.
