Ranskassa ei enää juoda viiniä ja maistella juustoja samaan tapaan kuin ennen. Nykyään nuorilla on päivällismenojen sijaan tulevaisuus huolehdittavanaan. Tulevaisuus ei välttämättä ole toivoton rahan puutteen vuoksi vaan siksi, ettei elämässä olekaan laatua ja täytettä niin paljon kuin toivoisi. Tyytymättömyys ja kaipuu unelmiensa täyttämiseen on ranskalaisen draamaelokuvan Kun Sydän lakkaa lyömästä punainen lanka, jota päähenkilö Thomas Seyr ratkoo naama irvellään.
Romain Duris esittää vajaa kolmekymppistä, temperamenttista ranskalaismiestä, jonka äiti on aikoja sitten kuollut, eikä rahoissaan kylpevä mutta typeryydessään vellova isäukko (Niels Arestrup), saati työ kiinteistöalan ongelmanratkojana ole ihan sitä, mitä nuori Thomas toivoisi elämältään. Ystäväpiirikin koostuu kahdesta urahaukasta, jotka tuntuvat olevan yksi roolihenkilö kahdella nimellä varustettuna.
Thomas ei ole menetetty tapaus, sillä hänellä on inhtohimona musiikki, ja äitinsä jalanjäljissä hän soittaa pianoa. Taidot ovat ruostuneet, mutta hän uskoo kymmenen vuoden tauon harjoittelun korvautuvan ahkerasti työskentelemällä. Hän saa apua kiinalaiselta pianonopettajalta (Linh Dan Pham), joka ei taida sanaakaan ranskaa. Ettäs kehtaakin. Kommunikointiongelma on mielenkiintoisinta seurattavaa, sillä suurin osa hahmonkehityksestä ja ristiriidoista kirpoaa näiden kahden välillä, vaikka he eivät ymmärräkään kielellisesti toisiaan.
Kuvaaja Stephane Fontaine jakaa päähenkilön Thomasin ajatusmaailman kahteen erilaiseen kuvaustyyliin. Pianon soidessa kuvaus on klassisempaa ranskalaista, kuvaa ja musiikkia yhdistelevää proosaa, ahdistuksen ja pettymyksen ollessa vallalla amerikkalaistyylisempi siksakleikkaus, joka vakavasti ottaen imee tehoa ja syvyyttä.
Taiteellinen pettymysOhjaaja Jacques Audiardin ja käsikirjoittaja Tonino Benacquistan voimin rustattu henkilökuva toistaa itseään kohtaus kohtaukselta, aivan kuin he olisivat kirjoittaneet muutaman peruskohtauksen, jotka pienin muutoksin esitetään diaesityksenä peräjälkeen. Audiardin käsissä laaja sivuhenkilögalleria jää taustalle roikkovuksi paperinukeiksi. Pääosanesittäjä Duris on hermoheikkoisuuden ja ahdistuksen taitaja, mutta karismaattisuuden puute estää katsojaa hyppäämästä hänen kenkiinsä.
Ehkäpä naurettavin huomautus amerikkalaishenkisen toteutuksen läsnäolosta tulee ilmeiseksi, kun Thomas huutaa kännykkään kamalalla ranskalaisväännöksellä ”I’ll kill you!” ja ”Fuck you!” Ranskalaiselokuville tyypillistä on musiikin tarkoituksenmukainen ja hienostunut käyttö, mikä varsinkin korostuu pianonsoittoa sivuavassa aiheessaan.
Hienosta ja ajankohtaisesta aiheestaan huolimatta jää lähinnä harmaita muistoja lopputekstien päätyttyä. Toteutusta vaivaavat tylsyys, Durisin yksipuolinen roolisuoritus ja turha amerikkalaismaisuus, joka ei sovi ranskalaisen elokuvan arvolle. Dramatiikan alkeetkin tuntuvat olevan hukassa, sillä riittävää kehitystä henkilöhahmoissa tai tarinassa ei ole havaittavissa. Kun sydän lakkaa lyömästä on erikoinen elokuva kesän elokuvateatteritarjonnassa, mutta samalla taiteellinen pettymys.
nimimerkki: Martin van Wetten
