Oli synkkä ja myrskyinen yö. Suloa väsyttää, mutta ei nukuta. Hänen katseensa kiertää kirsikkapuun väristä dvd-hyllyä. Siellä lepää spiderinseittiin sotkeutuneet Dammet, Seagalit ja Bronsonit, jotka pullistelevat kilpaa machoja koteloitaan. Mikä saisi toiminnan nälän tyrehdytettyä, kuin sulfa kranaatin sirpaleen aiheuttaman verisen haavan? Hylly hyllyltä vaan kokoajan alemmas, kohti uhkaavia hyllyn syövereitä. Huokaus. Mikään ei sytytä välitöntä katsomisen halua, mutta jokin on kuitenkin ihan pakko laittaa pyörimään, koska lampaita on tylsä laskea. Mikä olisikaan parempi tapa saada unen päästä kiinni, kuin uzin tasainen rätinä tai kalashnikovin unettava rallatus. Rambot…. hmmm. Ehkä ei kuitenkaan. Ei tällä kertaa. Ei joka yö. Annetaan Rambo huivin kuivua narulla ja jätetään lihaksetkin öljyämättä. Nyt ollaan jo niin syvällä, että Das Bootissakaan ei käyty näin pohjalla. Uuuuuh… alin hylly… Sieltä löytyy ne kaikkein karuimmat elokuvat. Ne, joita ei kehtaa näkyvillä pitää. Dolph, nimi joka saa rintakarvani kiharalle ja viikseni väpättämään. Dolph, The Warrior of the Wasteland! The Ayatollah of Rock and Rolla! Yö olkoon pyhitetty sinulle ja sinun tähdittämällesi elokuvalle…. Black Jaaaaack.
Elokuva ei kerro kasinolla pelattavasta uhkapelistä. Se ei kerro myöskään Musta-Jaakko -nimisestä afroamerikkalaisesta sarjamurhaajasta. Blackjack tulee siitä että Dolph Lundgrenin näyttelemä henkivartija Jack Devlin pitää aina päässään mustia aurinkolaseja. Ei pelkästään sen takia, että hän haluaisi olla todella coolin näköinen, vaan siksi että hänellä on eräänlainen fobia. Aina kun Jack näkee valkoista väriä, hän menee ihan tilttiin. Syy siihen on jokin tapahtuma menneisyydessä. Olisi tietysti ollut paljon uskottavampaa, järkevämpää, ehkä tylsempääkin, vain sanoa että Jackillä on epilepsia. Mutta ei. Fobia se olla pitää, että päästään näyttämään ja käyttämään flashbackejä. Juoni on varsin simppeli ja perinteinen. Jack saa tehtäväkseen suojella mallia, jota murhaaja vainoaa. Sitten Jack suojelee.
Alunperin televisiosarjan pilotiksi tarkoitetun elokuvan on ohjannut John ”fucking great” Woo. Ilmeisesti tähän Blackjack-sarjaan yritettiin saada samanlainen alku kuin pari vuotta aikaisemmin tehdylle Once a Thief tv-sarjalle. Sitä tehtiin yhteensä 22 jaksoa ja Woo itse ohjasi elokuvan, jolla sarja starttasi. Vaikka sillä pilottielokuvalla ja sarjalla onkin sama nimi ja ohjaaja, kuin Woon itsensä ohjaamalla Hong Kong -elokuvalla, niin niitä ei pidä sekoittaa toisiinsa. Niissä ei ole mitään samaa. Varmaan ihan hyvä ettei Blackjackistä mitään sarjaa sitten tehtykään. Riittää maailmaan tusinatoimintasarjoja muutenkin.
Toimintakohtauksissa Dolph pääsee näyttämään kuka on kuningas, mutta ne kohdat joissa pitäisi pikkusen näytellä, eivät oikein suju. Tai siis sujuvathan ne, mutta tuttuun Dolphmaiseen tyyliin. Kankeaa ja ilmeetöntä. Onneksi elokuvan toimintakohtaukset ovat sentään verrattain laadukkaita, vaikka tahaton koomisuus on niissäkin koko ajan läsnä. Ne sisältävät Woomaisia hidastuksia ja ihanan reilusti ampumista. Juoneen on tungettu myös todella ärsyttävä, jalkapallonpotkija Wayne Rooneyltä näyttävä pikkutyttö Casey (Padraigin Murphy). Älykkyysosamäärältään 160 ja siitähän tietää mitä siitä seuraa. Vitun huonoa läppää, kun pikkutytöstä on tehty näsäviisas pikku paskiainen, joka tietää kaiken ja käyttäytyy muutenkin kuin aikuinen. Näytteleminen on muutenkin tv-sarjamaisen kehnoa ja musiikki on todella ärsyttävää. Saksofoni ei kuulu suosikkeihini ja sitä soitellaankin sitten reilusti. Jopa niin paljon että tekisi mieli laittaa äänet pois päältä tai vääntää foniin sylkiän torvi solmuun.
Kaksi ja puoli tähteä. Yksi tähti tahattoman koomisesta, mutta silti Woomaisesta äksönistä. Toinen tähti Dolphin virnuilusta ja puoli tähteä siitä, että tästä aiheesta ei koskaan tehty tv-sarjaa.
