Saatuaan studion jälleen jaloilleen toisen maailmansodan aiheuttaman rahapulan jälkeen Tuhkimon (1950) menestyksen myötä, Walt Disney pystyi jälleen palaamaan alkuperäisiin suunnitelmiinsa. Tarkkasilmäisimmät huomasivat jo Disneyn toisen pitkän elokuvan Pinokkion (1940) avauskuvassa kaksi kirjaa, joista toinen oli nimeltään ”Alice in wonderland” ja toinen ”Peter Pan”. Kumpikaan ei ollut siellä sattumalta.
Liisa ihmemaassa oli Walt Disneyn lempilapsi pitkän aikaa. Jo hänen ensimmäiset animaatiokokeilunsa 1920-luvulta ottivat suuria vaikutteita Lewis Carollin kuuluisasta teoksesta. Siksi oli luonnollista, että tarina olisi saava oman Disney-käsittelynsä. Kyseessä oli kuitenkin huomattavan erilainen projekti mihinkään aiempaan tai myöhempään Disney-elokuvaan nähden sikäli, että kirja itsessään ei ole helpoin mahdollinen filmattava. Carollin teoksen huumori ja viehätys perustuu sen liki täydelliseen ja liki kaoottiseen järjettömyyteen, joka ei sellaisenaan taivu elokuvalliseen ilmaisumuotoon. Se ei kuitenkaan estänyt Disneyn animaatiostudiota yrittämästä parastaan.
Elokuva kertoo nuoresta tytöstä, joka kesken historian tunnin päätyy seuraamaan valkoista jänistä puun koloon, jonka alta paljastuu logiikasta ja järjestä vapaa ihmemaa. Matkallaan ihmemaassa Liisa tapaa joukon persoonallisia ja enemmän tai vähemmän seinähulluja hahmoja, kunnes kaikki lopulta kääntyy kaaokseksi. Elokuva antaa vahvasti ymmärtää kokemuksen olevan Liisan unta, jonka logiikka onkin elokuvan kerronnan vahvin työkalu. Erilaiset tunnetilat näkyvät fyysisinä olomuotoina ja kokemuksina, kuten hukkumisena kyyneliin tai jumittumisena liian pieneen taloon. Välillä pysähdytään pohtimaan jotain, mutta välillä taas antaudutaan puhtaasti hölmöilylle.
Kuten jo todettua, elokuva ei sisällä rakenteellisesti ehjää tarinaa, eikä käsittele mitään tiettyä johdonmukaista teemaa. Se sivuaa kyllä monia nuoren tytön alitajuntaan hiipiviä kysymyksiä, kuten omat rajat, kasvu, itsetunnon kysymykset ja auktoriteettien kyseenalaistaminen. Elokuvan vierivä narratiivinen rakenne ei kuitenkaan ole parhaasta päästä elokuvallisessa muodossa ja kaiken päättömyyden keskellä enemmän sisältöä odottava katsoja saattaa jopa lievästi pitkästyä. Lähimpänä elokuvan kerronta on jonkinlaista road moviea tai matkakertomusta.
Elokuvan parasta antia ovat sen hahmot. Liisa itse on samaistuttava ja miellyttävä pikkutyttö, jossa kuitenkin on tujakka annos itsevarmuutta ja kipakkuutta. Ääninäyttelijä Kathryn Beaumont tekee erinomaista työtä ja on elokuvan ehdoton kantava voima. Myös muut hahmot ovat hauskoja, etupäässä luonnollisesti Hullun hatuntekijän, Pekka-kanin ja Herttakuningataren hahmot. Osa hahmoista kuitenkin sivuutetaan sen verran nopeasti, ettei heistä jää juuri kummoista muistijälkeä. Tuntuu, että elokuvalla on jopa hieman kiire mielenkiintoisempien hahmojen luo. Tämä tuo kokonaisuuteen lievää epätasapainoa.
Visuaalisesti elokuva on nautittava kokemus. Liisa ihmemaassa on ehdottomasti konseptitaiteilija Mary Blairin show. Hänen kynästään lähtöisin oleva visuaalinen ilme riittää pitämään elokuvan mielenkiintoisena loppuun asti niillekin, joita tarina ei jostain syystä nappaa mukaansa. Jo pelkästään päähenkilön vaatetus on syöpynyt lähtemättömästi populaarikulttuurin alitajuntaan. Voimakkaita kontrasteja ja paljon mustia taustoja perinteisemmän piirretyn ja tyylittelyn lomassa tarjoileva kuvamaailma kuuluu Disneyn koko tuotannon mielenkiintoisempiin.
Liisa ihmemaassa ei ole varsinaisesti epäonnistunut romaanisovituksena. Sen pohjateos ei vain ole sellainen, mikä toimisi kunnolla elokuvallisessa muodossa. Tarinan puute ja unenomainen rakenne toimisivat paremmin, ellei elokuva nojaisi niin orjallisesti lähdeteokseen. Jonkinlainen selkeä teema tai konkreettisempi ajatus tarinan sisällöstä pitäisi olla jotain, minkä elokuvasovituksen pitäisi tuoda esiin. Tämä on niitä harvoja kertoja, kun Disneyn tyyli kertoa tarinaa tulkitsematta sitä ei toimi elokuvan eduksi.
Elokuvan vuosien varrella kasvattama suosio perustunee todennäköisesti enemmän nuorempaan yleisöön kuin varttuneempiin animaation ystäviin. Lapsikatsojat saavat varmasti irti hassuista tapahtumista ja hullunkurisista hahmoista. Aikuiskatsojalle elokuva tarjoaa lähinnä maittavaa silmäkarkkia ja pieniä maistiaisia siellä täällä lojuvista kiinnostavista piirteistä.
