Hänen (Foxx) nimensä on Max. Hänellä on unelma paratiisisaaresta keskellä sinistä vettä ja omasta firmasta. Mutta hänen todellisuutensa on pimeä, sykkivien neonvalojen täyttämä LA, jossa häntä tarvitaan. Tämä mies on… TaksiKuski. Eräänä ehtoona hänen cabiinsä istahtaa sänkipartainen pukumies (Cruise). Ja sen seurauksena Max joutuu kohta ajelemaan ympäri cityä ruumiita takakontissaan.
”Are you talkin’ to me?” – Tätä kysymystä ei tässä elokuvassa esitetä. Muita kliseitä löytyy senkin edestä, kuten esim. se, etteivät kovat pojat koskaan hoida asioitaan itse, vaan laittavat jonkun tutisevan sivullisen esittämään itseään. Tältä pohjalta Michael Mann on ohjannut tyylikkään näköisen paketin, joka on vähän kuin parin vuosikymmenen takainen Bullitt tai Tappakaa Carter. Tapahtuma-aika, eli kulloinenkin nykypäivä, näkyy näissä elokuvissa selvästi tekniikan ja autojen kautta. Näiden elokuvien pyssypojat ovat järkähtämättömiä kundeja, joilta voi lipsua kovan työn sivussa hiukan ironiaa – katsojan riemuksi. Lisäksi näissä elokuvissa nähdään takaa-ajoja, uhkarohkeutta, suurta uhrautuvuutta, kaunis naisparka (tällä kertaa Jada Pinkett-Smith) ja useita raatoja.
Peruspyssyttelyn tasapainoisimman roolityön tekee ehkä juuri sen ”kaunis naisparka”. Jada Pinkett-Smith ei viivähdä kankaalla/ruudussa kauaa, mutta ansaitsee kuitenkin orkidean ja pari vihreää lehteä siitäkin vähästä. Koska jokuset kriitikonniljakkeet ovat sanoneet Cruisen esittävän toistaiseksi parhaimman roolityönsä tässä elokuvassa, huomio kiinnittyy jo sen takia enimmäkseen häneen. Mies on kieltämättä hyvä salmiakkijauhontuikeana palkkatappajana. Peräti niin hyvä, että hänen kalsea Vincentinsä ohittaa tärkeydessään taksikuskinsa, joka elokuvan alussa esitellään varsinaisen päähenkilön tapaan. Cruisen Vincentistä tulee mieleen melkeinpä Itäpuun Clint, vaikka kuvissa ollaankin kaukana preerialta ja leonemaisista kulmista. Ajoittain Tomppa kuitenkin hapuilee suorituksessaan ja täydellisyys jää saavuttamatta. Myös erittäin epädeniromaisen Jamie Foxxin suoritus onnahtelee, mutta ei sentään niin paljon, että katsoja tuntisi olevansa ehdottomasti väärässä paikassa väärään aikaan (sainpahan ängettyä tämänkin kliseen tähän arvosteluun). Kohtalainen kovanaamashow.
