Eläviä videonauhureita, sadistista pornoa, räjähtäviä lihakäsikranaatteja ja elokuva, josta et tiedä mikä on totta ja mikä tulee videolta. Sitä kaikkea ja paljon muuta on Cronenbergin sykähdyttävä ja provosoiva Videodrome.
Elokuvan kritiikki osuu kohteeseensa joka ainoan ruumiin myötä yhä katkerammin ja tarkemmin, ei niinkään kaapelikanavia ja televisioyhtiöitä vastaan, kuin katsojaa itseään. Ihminen on riippuvainen televisiosta ja sieltä tulee muutakin kuin Pikku Kakkonen, ja se muu kiinnostaa ihmistä. Cronenberg on onnistunut luomaan elokuvan, jota katsellessa tuntee inhoa elokuvan teemoja ja hahmoja ja koko ideaa kohtaan, mutta ei silti pysty sammuttamaan televisiota. Nykypäivänä Videodrome on ajankohtaisempi kuin koskaan, televisio on yleistynyt, samoin kotivideot, vaikkakin DVDn muodossa. Perverssiä ja kieroutunutta pornoa ja ääretöntä väkivaltaa saa silmiensä eteen helpommin kuin koskaan, lisäksi on vielä internet, josta saa aivan mitä vain nappia painamalla. Televisiosta on tulossa todellisuutta ja todellinen todellisuus on jäämässä tappiolle, kuten elokuvassa ennustetaan. Ihmisestä on tulossa riippuvainen ympäröivästä mediasta. Max Rennin vajotessa yhä syvemmälle Videodromen syvyyksiin, katsoja ei voi olla enää varma mikä on todellisuutta ja mikä videonauhaa. Elämästä itsessään on tullut hallusinaatio. Elokuvassa mediasta on tulossa uusi uskonto, ja televisiosta sen jumala. kaupungin kodittomat katsovat televisiota O’Blivionin kirkossa, enää ei tarjota ruokaa köyhille tai jumalan sanaa vaan televisiota, jotta nämä voitaisiin nostaa takaisin sivistyneen yhteiskunnan piiriin. Kauan eläköön uusi liha.
Elokuvassa on vaikea sanoa, kuka voittaa ja kuka on hyvä ja kuka paha. Ehkä ei lopulta kukaan. Ensinnäkin näemme todellisuuden päähenkilön silmin, joka on itsekin kieroontunut ja kyyninen, hänen ainoa motiivinsa on saada tarpeeksi sävähdyttävää materiaalia kaapelikanavalleen, jotta se myisi. Tämä tekee Max Rennin hahmosta haavoittuvaisen ja täydellisen uhrin elokuvan niinsanotuille antagonisteille. Toisaalla on Barry Convex, joka haluaa hallita mitä ihmiset katsovat ja vaikuttaa heihin sitä kautta. Toisaalla taas O’Blivion, joka ei kuitenkaan tarjoa vapautta tai pelastusta, vaan hurmosta ja sitoutumista. Lopulta on aivan sama kuka Renniä manipuloi, Convex vaiko O’Blivion, lopputulos on aivan sama. Max Renn lakkaa lopulta olemasta Max Renn ja elokuvan edetessä James Woods kuvaa hahmonsa ruudulle ainoastaan tyhjänä vastaanottimena, joka näyttää sen mitä sinne syötetään.
Max Renn on television uhri. Hänestä tulee kirjaimellisesti median ja viihdeteollisuuden orja. Hänen käteensä kasvaa ase ja hänen sisäänsä syötetään videonauhoja, jotka muokkaavat hänen tajuntaansa, elokuvan edetessä yli puolenvälin, alkaa päähenkilön psyyke pettää ja Cronenberg maalailee Rennin hulluuden ruudulle niin absurdein ja suorastaan sairain mielikuvin, että se on lähes hypnotisoivaa. Tulee mieleen elokuvan Convexin kommentti, joka pisti itseni hymyilemään: ”Why would anybody watch a scum show like Videodrome?” Cronenberg haastaa katsojan ja herää kysymys onko sitä itsekin alistunut Videodromen signaalille.
