Suurta sotaa seuranneen kultaisen vuosikymmenen puoliväliin mennessä Hollywoodin jättimäinen elokuvakoneisto oli jo ehtinyt kasvaa ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, ja sen tunnetuimmista nimistäkin oli muotoutunut kansan keskuudessa eräänlaisia uuden ajan vastineita legendojen myyttisille sankareille sekä jumalhahmoille. Vaikka alan piireissä ja kuppiloissa jo näihin aikoihin huhuiltiinkin uudenaikaisen äänitekniikan mahdollisuuksista, eivät sen enempää valtavirtayleisö kuin johtavat Hollywood-pamputkaan halunneet moisesta tietääkään. Mykkäelokuva oli päivän kuumin muoti-ilmiö ja koko kansan taidemuoto.
Näihin aikoihin myös muuan Buster Keaton eli uransa huippuvuosia: siirryttyään lyhyistä elokuvista pitkien pariin tämän menestys oli vain saanut ylimääräisiä kierroksia ja nostanut päätähtensä likimain kuolemattomuuteen asti. Keaton kuitenkin unelmoi uransa kruunaavasta suuresta mestariteoksesta, joka ylittäisi kaiken, mitä tähti oli urallaan tehnyt tai tulisi koskaan tekemään. Luettuaan tarinan Yhdysvaltain sisällissodan aikaisesta junaryöstöstä Keaton ymmärsi välittömästi löytäneensä aiheen taideteokselleen: kaikkia tekoaikansa romanttisia elokuvia parodioivan farssimaisen tarinan rakkaudesta, sodasta ja vanhoista höyryvetureista.
Kenraali on tositapahtumiin löyhästi perustuva tarina Keatonin esittämästä insinööristä, jonka elämän suuria rakkauksia ovat kaunis Annabelle sekä klapilla käyvä Kenraali-rautahepo. Sodan sytyttyä Keatonin esittämä heiveröinen nuori mies kieltäytyy palveluksesta, mutta vihollisen kidnapattua Keatonin morsiamen ja veturin tämä päättääkin lähteä vauhdikkaaseen ja vaaralliseen takaa-ajoon rintamalinjojen tuolle puolen. Elokuvan keskivaiheilla Kenraali onkin vähän kuin Looney Tunes -piirretty, jossa takaa-ajo toimii runkona mitä näyttävämpien ja hauskempien stunttien sarjatulitukselle. Erityisesti raiteilla liikkuvan kanuunan ympärille rakennettu huikea kohtaus lukeutuu edelleen komedian historian jännittävimpiin.
Vaikka Kenraalia voikin jälkikäteen katsoa kuin mitä tahansa laskelmoitua ja lavastettua Hollywood-tuotosta, oli sen luomisprosessi todellisuudessa kaikkea muuta kuin vaivaton. Keaton tiimeineen pyrki silkan autenttisuuden nimissä viemään realismin äärimmäisyyksiin erilaisia pukuja, aseita ja höyryvetureita myöten – viimeisiä varten nämä tarvitsivat vielä erikseen vanhanaikaisia raiteita käyttötarkoitusta varten. Kenraalin valmiiksi jättimäistä budjettia paisutti edelleen erikseen sen takaa-ajokohtauksia varten rakennettujen siltojen ja patojen verkosto, joka luonnollisesti jouduttiin vielä erikseen purkamaan kuvausten päätyttyä. Kohtaus, jossa kokonainen höyryveturi uppoaa joen pohjaan palavan sillan romahtaessa oli hankkeena tekoaikanaan ennennäkemättömän kallis ja suuruudenhullu viritelmä.
Helpolla ei päässyt Keaton itsekään: vaikka täyttä laukkaa liikkuva raideliikenne muodostaakin mitä täydellisimmän ympäristön vauhdikkaalle toimintakomedialle, oli pelkästään vanhentuneen ja oikukkaan tekniikan käytössä omat vaaratilanteensa, joista toistuvat tulipalot olivat kuivaan vuodenaikaan kuvatun teoksen tekijöille aivan erityinen riesa. Vanhan ajan akrobaattina Keaton myös teki näyttävät ja hengenvaaralliset stunttinsa itse, välillä kirjaimellisesti henkensäkin uhalla: liikkuvan veturin ja tämän vaunujen päälle kiipeilyn ja hyppelemisen ohella nähdään mm. kohtaus, jossa mies istuu lähdössä olevan veturin kytkintangon päällä – yksikin väärä liike ja Keatonin ura olisi ollut paketoitu lopullisesti.
Likimain satakunta vuotta ilmestymisensä jälkeen Kenraali on edelleen säilyttänyt asemansa yhtenä toimintakomedian ja klassisen Hollywoodin suurimmista klassikoista. Keatonin mestariteos ei olekaan vain ajattoman mestarillisesti kerrottu tarina erään miehen kasvusta ja sankaruudesta, mutta samalla inspiroiva kertomus nerokkaiden tekijöidensä sitkeästä peräänantamattomuudesta. Lopullisen sinetin Kenraalin likimain täydelliselle onnistumiselle iskee sen toimintakomedialle täydelliseen miljööseen sijoitettu tinkimättömän ennakkoluuloton toteutus, jonka kaltainen tuskin olisi nykypäivänä enää mahdollistakaan. Buster Keaton mainitsikin olleensa Kenraalista erityisen ylpeä, teokseen uhratun hien ja veren määrä yhdistettynä lopputuloksen rapeuteen miehen näkökulma on myös helppo ymmärtää.
Kaikesta jälkipolvien ihailusta huolimatta aikalaisten mielipiteet Kenraalista olivat kaikkea muuta kuin ylistäviä: vastikään suuresta sodasta toipuva yleisö ja kriitikot pitivät vakavalle aiheelle irvailua sekä Keatonin viittauksia sotaonnen sattumanvaraisuuteen yksinkertaisesti vastenmielisinä. Kun kalliiksi tulleen tuotoksen tuottamat rahavirrat eivät olleetkaan suuruudeltaan studiopomojen kaavailemaa kaliiberia, lähti Keatonin tähti samalla nopeasti laskuun – myöhemmin entinen huippukoomikko joutuikin alistumaan yhä huonompiin ja luovuuttaan rajoittavampiin sopimuksiin, mikä vain syvensi tämän ahdinkoa entisestään. Koomikkomestari teoksineen löydettiinkin uudelleen vasta vuosikymmeniä myöhemmin, jolloin myös Kenraali nostettiin maailman parhaiden elokuvien joukkoon. Keatonin mestariteos nauttiikin tänä päivänäkin suurta kunnioitusta alan piireissä ja vähän niiden ulkopuolellakin.
