Pietarilaisella studiolla tehtiin pikkurahalla sovitus J.R.R. Tolkienin Hobbit-eepoksesta jo ennen kuin Peter Jackson oli saanut edes Bad Taste -debyyttielokuvaansa (1987) purkkiin. Ajan kalvama neuvostoraina pulpahti verkkokeskusteluihin sopivasti Jacksonin Hobbit-trilogian ensimmäisen osan pyöriessä teattereissa. Teosten vertailu on hivenen hankalaa, sillä venäläisversiota ei ilmeisesti ole saatavilla tekstitettynä esim. englanniksi. Mutta kielitaitoisemmat ovat kehuneet Бильбо:n ja kumppaneiden haastelevan vanhemmassa filmatisoinnissakin Tolkienille uskollisesti. Silti siinä, missä Jackson tarvitsee tarinankerrontaan tunnin toisensa perään, eikä sittenkään vielä pääse loppuun, venäläiset ovat mahduttaneet Bilbo Reppulin odottamattoman matkan runsaaseen tuntiin.
Venäläisrainaa olisi helppo haukkua törkeän epäuskottavilta näyttävistä lavasteista, hoopon näköisistä tekoparroista ja -hiuslisäkkeistä sekä trikkitehosteista, jotka eivät hämää juuri ketään uskomaan, että hobittien näyttelijät olisivat muita näyttelijöitä lyhyempiä. Eli oikeastaan sitä voisi parjata aivan samoista asioista kuin mistä jotkut arvostelijat ovat Jacksonin versiointia moittineet. Mutta otettaessa huomioon, että kyseessä tosiaan on vähäisellä budjetilla 1980-luvulla televisiolle tehty näytelmäelokuva, jotakin voi ehkä antaa anteeksi. Ennemminkin The Hobbitia voisi kritisoida siitä, ettei esim. Smaug-lohikäärmettä tai hämähäkkihyökkäystä ole toteutettu innovatiivisemmin. Ehkä Smaugkin olisi pelottavuudessaan korkeammassa potenssissa, ellei sitä olisi yritetty ollenkaan näyttää missään elokuvan kohtauksessa edes osittain. Nyt oranssinpunervan kumihirviön näkeminen lähinnä huvittaa, vaikka Bilboa näyttelevä (ja hahmon luonteelle sopivan laiskanpulska) M. Danilov vääntää naamansa kauhusta soikeaksi.
The Hobbitin suurimpiin yllätyksiin eivät kuulu Gandalf-velhon (joulupukkimaisella hohotuksella rooliaan säestävä I. Krasko) hiuksissa kimaltelevat hileet, eivätkä Klonkun (I. Dmitriev) väsähtäneen oloiset jaaritukset, vaan musiikkikohtaukset, joita leffaan on saatu mahdutettua sen lyhyehköstä kestosta huolimatta enemmänkin kuin yksi. Koko leffan musiikkimaailma on kuin joltain epäonnisemman progressiivisen rockin tekijän unohdetulta levyltä, mikä tarkoittaa, etteivät nuo sävelet välttämättä painu mieleen, mutta sopivat silti kohtalaisen hyvin tähän asiayhteyteen.
Ilmeikkäät näyttelijät (poislukien Klonkun esittäjä) vievät tarinaa eteenpäin ymmärrettävästi, vaikka heidän puheestaan ei Tolkienin keksimien nimien lisäksi muuta tajuaisikaan. Selväksi käy, että ujohko ja hössöttävä Bilbo joutuu taianomaisen Gandalf-tyypin tavattuaan lähtemään hilpeän partasuuporukan kanssa kohti monia vaaroja. Osa kertomuksen tapahtumista on tiivistetty Tolkienia ilmentävän professorimaisen Z. Gierdtin monologeihin, joiden pysähtynyt mutta arvokkaan oloinen tunnelma saattaa joillekin katsojille tuoda samaa nostalgista tunnelmaa kuin vaikkapa ”muinaiset” Pikku Kakkosen satuhetket. Jos Tolkienia ei jaksa lukea, mutta Bilbon seikkailu haluttaisi silti kokea vaikka Peter Jacksonin monituntinen versio kuulostaisi kuin kankkujen puudutusoperaatiolta, on tämä alkujaan Leningradin televisiolle tehty mukaelma suositeltava vaihtoehto. Tosin: puuduttaa ehkä sekin.
