Tässäpä on ristiriitaisen fiiliksen jättävä leffa. Indiana Jones ja kristallikallion valtakunta vaikuttaa väkinäiseltä, kuten Harrison Fordin roolisuorituskin ajoittain, vaikka DVD:n ekstroissa mm. Steven Spielberg väittää muuta. Spielberg on lopputuloksen perusteella antanut periksi George Lucasin tahdolle liian monessa kohtaa.
Ohjaaja Spielberg antaa ymmärtää, että tuottaja George Lucas pyytämällä pyysi elokuvaan alien-teemaa. Onko kristallikallon kultti sitten syypää neljännen Indiana Jones -elokuvan huonouteen? Väitän, että ei. Ylimaalliset tai -luonnolliset jutut ovat ennenkin olleet osa Indiana Jones -leffoja. Esimerkiksi Kadonneen aarteen metsästäjät kaivoi esiin mystisen liitonarkin ja sen omituisen sisällön. Siinä mielessä Kristallikallion valtakunnassa ei olla sivuraiteilla edellisten Indiana Jones -leffojen maailmasta. Myös ulkoisesti elokuva näyttää siltä kuin pitää, vaikka kuvaakin eri vuosikymmentä kuin aiemmat osat. Lavasteet ovat vallan nättejä, lämpimästi 1950-henkeä hohtavia, ja tehosteet asiaankuuluvan niljaisia ihan viimeistä muurahaista ja liikkuvaa kiviporrasta myöten.
Jotain vikaa löytyy kuitenkin tämän seikkailun käsikirjoituksesta. Siinä Indianalle ei anneta kunnolla tilaisuutta olla Indiana. Tasapainoiseen lopputulokseen ei toimintaseikkailuissa ole koskaan päästy pelkällä toiminnalla ja siirtymisellä jännästä paikasta toiseen. Toki aiemmat elokuvat nähnyt muistaa Indianan kaatamassa typyjä ja irvistelemässä kipujaan, mutta eikö kuusikymppinen Harrison Ford muka sitten voisi enää tehdä niin? Indystä luodaan teräsvaaria yhtäältä hampaat irvessä ja toisaalta kovin arasti. Karen Allenin esittämän Marionin kanssa lämmitellään vanhaa suhdetta, mutta se touhu on hyvin siveää. Marionin sekä Indyn fyysisen iän vuoksi tämä sivujuonne on niin etäinen, että kokonaisuus suorastaan huutaa nuorta lempeä tueksi. Shia LaBeoufin esittämä nahkarotsijannu Mutt voisi tarjota sitä, mutta Muttpa ei ole leffan nimihenkilö. Näin ollen hän saa hiplata vain pikkuisen käärmettä ja moottoripyörää seuratessaan Indianaa kohti seikkailuja. Hmmm, käärmettä… Mitähän Freud siitä sanoisi?
Indiana Jones ja Kristallikallion valtakunta kulki tuotannossa myös nimellä ”Genre”, mikä viittaa sen olevan tiukasti lajityyppielokuva. Keskittyessään tekemään kaavamaisesti juuri 1950-luvun kommunistipelosta voimaansa ammentaneiden B-luokan ufoilujen kaltaista tekelettä, Spielberg ja kumppanit eivät ole edes yrittäneet päästä paljoa niitä korkeammalle. Hahmojen tuntemuksia esiin tuovat lähikuvat ovat harvassa (luultavasti amerikkalaisten ryppykammoisuuden takia) ja sananvaihdot hahmojen välillä kuulostavat useasti harmillisen amatöörimäisesti kirjoitetuilta. B-elokuville tyypillisiä virheitä rainasta löytyy niitäkin. Esimerkiksi Henry Jones vanhemman tapaus on varsin kummallinen ottaen huomioon, että Viimeisen ristiretken lopussa seniorin kohtalo näytti ihan erilaiselta.
Mutta, kuten sanottua, neljäs Indiana Jones on visuaalisesti sellainen kuin Indiana Jones -elokuvan pitääkin olla. Toimintakohtaukset on toteutettu hyvin ja rahtunen velmuilua auttaa katsojaa jaksamaan kohtauksesta toiseen. Vaikka leffa on tiettyä alalajityyppiä orjallisuuteen asti myötäilevä ja dialogillisesti löysästi lerpattava kuin vanhan Indyn housut, se on kuitenkin siedettävä tuotos.
