Eipä ehdi kulua kauaakaan siitä, kun Schwarzenegger lahtasi eversti Matrixina, a.k.a. Commandona, kun hän joutuu palaamaan samoille lämpövyöhykkeille hakemaan satunnaisia ministereitä sissien käsistä kuuden hengen miehistönsä kanssa. Kyse ei silti ole jatko-osasta, Matrixin nimi on vain vaihtunut majuri Dutchiin. Homma ei viekään kauaa, mutta joukkion massiivinen intiaani Billy (Sonny Landham) vaistoaa samassa viidakossa jonkun yli-inhimillisen läsnäolon. Yhtäkkiä Maapallon vaarallisimmat soturit näyttävät surkeilta amatööreiltä, kun ulkoavaruuden metsästäjä napsii heitä vaivatta yksi kerrallaan, urheilulajinaan.
Kun taannoin hankin 10 dvd:tä kerralla katsottavakseni, tuotti niistä 9 ainakin jossain määrin pienen pettymyksen (lue: sortui pitkäpiimäisyyteen, ei tarjonnut jotain oikeasti suurta elämystä tms.). Näihin ei kuitenkaan kuulunut Predator, vaikka kovasti kehuttuna olikin paineiden alaisena. Leffan ansiot koostuvat näistä aineksista:
Näyttelijät/hahmot. Heidän yhteistyö on ollut yhtä miellyttävää viimeksi katsoessani Alienia. Jokaisesta henkilöstä oppii välittämään elokuvan aikana, onhan heille rakennettu oma persoonansa ja ”bitchinsä”, kuten bonus-dvd:lläkin kuvaillaan. Muuten kuvauksen sankarikaartista voi tiivistää yhteen sanaan: miehekäs. Lihas kiiltää ja nauru on möreää. Vai mitä muuta voi sanoa, kun mukana on kasaritoiminnan ikonin Mr. Olympianeggerin ja Jesse Venturan kaltaisia gorilloja. Puuttuisi enää Stallone ja Norris, mutta he ovatkin jo oman sotansa käyneet pari vuotta taaksepäin. Sen sijaan tilalla on Shane Black ja Richard Chaves, jotka tuovat vähän muutakin kuin pursuavaa lihasvoimaa taistelukentälle.
On hienoa nähdä Arnold välissä asiallisemmassa roolissa. Reploista löytyy one-linereita ja legendaarisia tokaisuja, kuten aina, mutta muuten hänen hahmonsa vaikuttaa viisaammalta kuin koskaan. Ja mikä parasta: loppua kohden hän saa turpaan ja PELKÄÄ! Toiseksi olen erittäin iloinen katsoessani Bill Duken roolisuoritusta Macina, kun Commandossa mies oli lähinnä surkuhupaisa. Nyt kaverin hiljainen ja kova, mutta pienessä kömpelyydessään sympaattinen rooli on suosikkejani Predatorissa. Carl Weathers muistuttaa ehkä liikaa Rockyn kuvauksista palannutta Apollo Creedia, hahmon luonnetta olisi voitu muuttaa jollain lailla, mutta muuten vetää rutiinilla ja karismallaan osansa kunnialla. Elpidia Carrillo on taas draculan purukalustostaan huolimatta miellyttävä näky (johtuneeko roolistaan leffan ainoana naisena miesjoukon keskellä?). Muut saavat tältä osaa jäädä analysoimatta. Vaikka en voi kuin rakastaa Jesse Venturan macho-lainia: ”This stuff will make you a goddamn sexual tyrannosaurus, just like me.”
Elokuvan ensimmäinen kolmasosa. Hyvää äksöniä kaikkine kliseineen: Valtojen soturit vievät, K-Amerikkalaiset vain panikoivat. Juuri samanlaisessa sodinnassa Chuck Norrisin M.I.A. pystyy vain pitkästyttämään. Tätä olisin katsonut vielä hyvän aikaa. Elokuvan viimeinen tunti onkin sitten pelkkää nannaa. Meininki vaihtuu hiljaiseen ja oikeasti jopa jännittävään eloonjäämistaisteluun, jossa vainoharhaisuus ja jatkuva valppaus on pakollista.
Yksi vika muissa elokuvissa, joita olen viime aikoina nähnyt, on niiden musikit. Miksi ne eivät tue elokuvan tärkeitä kohtia? Lienee sanomattakin selvää, että tässä Predator on se poikkeus. Tarjotkaamme bisse Alan Silvestrille – sävellykset luovat parhainta seikkailuhenkeä aikoihin.
Sitten viimeisenä elokuvan nimihahmo. Rastat laittanut ”ugly muthafucka” ruumiillistaa cooliuden. Ihmismäisen vartalon ominut matelija harkitsee tarkasti liikkeensä, käyttää mitä erikoisimpia aseita, viimeiselläkin hetkellä vetää pirullisen ässän hihastaan, havaitsee saaliinsa lämpöaaltoina, toimii näkymättömänä ja pelaa karskeja Maan tappajia kuin Flipperiä. Olen myös jostain syystä addiktoitunut kohtaan, jossa Predator loikkii puusta puuhun – hitaasti. Pahisko? Kaikkien aikojen antisankari lähinnä.
Olen humaltunut. Aplodeja herra McTiernanille tämän klassikon teosta. Kun Jokeri (Jack Nicholson) sanoi Batmanissa (1989) tekevänsä kuolemasta taidetta, oli hän väärässä.
nimimerkki: Lore
