Päästyään valtaan NSDAP järjesti näyttäviä Puoluepäiviä Nürnbergissä. Nuori, urheilullinen ja kaunis ohjaajaksi siirtynyt näyttelijä ja tanssija Leni Riefenstahl sai työtarjouksen ja koska Adolf Hitlerin (Adolf Hitler) esiintyminen oli tehnyt vaikutuksen tarttui hän kaksin käsin tilaisuuteen tehdä todellinen suurdokumentti. Edellinen vastaava teos kärsi huonosta tuotannosta ja poliittisista käänteistä. Riefenstahl sai vapaat kädet työnsä tekemiseen ja kun mukaan liittää vielä Albert Speerin suunnittelemat eeppisen mittakaavan lavastuksen on vaikutelma kiistattoman väkevä. Aseinaan 30 kameraa, käytännössä pohjaton budjetti ja 172:n hengen työryhmä vasta 32-vuotias Riefenstahl teki juuri sitä minkä kuka tahansa itseään kunnioittava ammattilainen tekisi siinä tilanteessa: parhaansa ja Riefenstahlin tapauksessa se tarkoittaa mestariteosta jonka vaikutus on yhä kiistaton.
Sisällöllisesti NSDAP:n riekkuminen omassa PR-tilaisuudessaan on vakuuttavaa, mutta historiallinen perspektiivi antaa siihen irvokkaan sävyn. Kaikkien Hitlerin hienojen puheiden osoittauduttua törkeiksi valheiksi on jokaisella itsenäisesti ajattelevalla ihmisellä jo valmis suojamuuri. Pelottavaa kuitenkin on se että suorasta asiayhteydestään irrotettuna pyrkimys yhtenäiseen, vahvaan, ylpeään ja terveeseen nuorisoon ei kuulosta yhtään pahalta. Yhtenäisyyden tunne on vahva, joskin Heinrich Himmlerin (Heinrich Himmler) johtaman SS:n ilmaantuessa moitteettomaan paraatimarssiin tulee kerrontaan uhkaavuutta.
Visuaalisessa mielessä tämän elokuvan merkitystä ei voi vähätellä. Riefenstahl rohkeasti jättää kuvakokojen siirtymäsäännöt sikseen, kuvaa ihmisten reaktioita pitäen pääesiintyjään etäisyyttä ja elävöittää geometristä puolueremellystä kuvaamalla tervettä ja epämuodollisissa oloissa olevaa nuorisoa ja tuo siten mukaan inhimillistä kosketusta. Kronologia etenee johdonmukaisesti kohti loppua ja musiikki säestää kokonaisuutta, mutta jälleen kerran muistetaan tuoda inhimillistä osuutta mukaan ja nopeuttaa puheita. Hakaristilippuja vihitään ’Verilipulla’ puheita ja marsseja nähdään varsinaisen hulabaloon käynnistyttyä ja voimakas lopetus on Horst Wessel-laulu.
Vaikka tuote mitä tämä mainoselokuva myy on osoittautunut silkaksi petkutukseksi on turha siitä syyllistää suurta elokuvanteon mestaria. Tämä elokuva itse on huomattavasti elinvoimaisempi ja sitkeämpi kuin aate mitä se edustaa ja on jättänyt kiistattoman jälkensä elokuvan kuvakerrontaan ja muotoon. On suuri vääryys kieltää kunnia siltä joka sen ansaitsee ja Tahdon riemuvoitto ansaitsee pahamaineisuutensa kokonaan olemalla teknisesti ja kerronnallisesti loistava.
