(Sisältää muutamia spoilereita!)
San Franciscossa sattuu ja tapahtuu: Rikollisia, jotka ovat välttyneet lain pitkältä kouralta, tapetaan sitä vauhtia, että asialle pitäisi jo tehdä jotain. Asiaa selvittämään lähtee poliisi Harry Callahan (Eastwood), joka päättää käyttää tapansa mukaisesti vaikka likaisia keinoja saadakseen pahantekijät kiinni. Johtolankoja ei kuitenkaan näytä löytyvän paljon, mutta Callahan ei aio tästä huolimatta luovuttaa…
Magnum 44 on jatko-osa vuonna 1971 valmistuneelle rikoselokuvalle Likainen Harry, ja on monessa asiassa edeltäjäänsä parempi. Näyttelijäsuoritukset ovat vahvempia, etenkin Clint Eastwood on petrannut sitten viime kerran Harry Callahanin roolissa, vaikkei ollut ekassakaan osassa lainkaan huono. Pelkästään hänen ironinen hymy ja mieluisa ääni muodostavat suuren osan roolisuorituksesta, ja roolisuoritus on yksinkertaisesti sanottuna täydellinen. Clint tekee olemuksellaan ja näyttelemiellään itsestään vastutattoman, jonka tekemisiä on mielenkiintoista seurata. Myös Hal Holbrook on teräväkielisen pomon, Briggsin roolissa hyvä ja uskottava.
Toimintaa on lisätty enemmän mukaan, jotta elokuva olisi riittävän vauhdikas pitämään yömyöhäänkin sen katsojan hereillä – jollei sitten ole valvonut vuorokauden tai enemmän putkeen. Toiminta ei todellakaan ole samanlaista, mitä Arskan actionpaukuissa aikoinaan, vaan enimmäkseen poliisielokuville tyypillisiä poliisi-rosvo-takaa-ajoja ja hetkellisiä ammuskeluosioita. Lopussa nähdään esimerkillinen kohtaus hienosta takaa-ajosta, jossa Callahan jahtaa poliisimoottoripyörällä leffan pahiksia. Täytyy sanoa, että Clint istuu moottoripyörän selkään yhtä komeasti kuin hevosen satulaan länkkärifilmeissään.
Magnum 44:sen dialogit eivät välttämättä ole yhtä teräviä kuin Likaisessa Harryssa, mutta Callahan kapinoi edelleen auktroiteetteja vastaan, ja tällä kertaa vielä paremmalla syyllä; Nämä roistot ovat oikeasti ilkeitä, eivätkä lainkaan epäpäteviä hommissaan. Näitä roistoja, joita vastaan Callahan joutuu, ei ole tällä kertaa ainoastaan yksi. Heitä on pomonsa lisäksi kolme, ja he ovat kaiken kukkuraksi Callahanin kanssa samalla poliisiosastolla työskentelevä partio, jotka käyttävät virka-asuaan ja poliisintaitojaan väärällä tavalla hyväksi. He pysäyttävät autokuskin jostain rikkeestä (esimerkiksi ylinopeudesta), menevät tämän luokse, ja ampuvat kuoliaaksi. Näillä pahiksilla on toden totta nerokas keino pyyhkiä turhat ihmiset pois, kun vielä toimivat suurimmaksi osaksi yksinään.
Harry ”Dirty” Callahan on jälleen koko leffan suurin ja tärkein hahmo, joka riittää yhdessä Clintin kanssa hyväksi syyksi katsoa elokuva. Callahan on täysin työlleen omistautunut leski, jota ei kiinnosta juuri mikään muu asia saman verran. Ei naiset taikka hauskanpito… Magnum 44:sessa on kuitenkin onnistuttu jättämään hahmosta liiallinen synkkyys, mutta osattu silti jättää vit*tumainen herjailu, ja ehkä myös hieman lisätä tätä.
Allekirjoittaneen mielestä Magnum 44 on aliarvostettu jatko-osa, joka lukeutuu parhaimpien rikos/poliisielokuvien joukkoon, vaikka monet pitävätkin enemmän Likaisesta Harrysta. En voi kiistää sitä, etteikö Likainen Harry olisi loistava, mutta se oli vasta ”alkulämmittelyä” sarjalle. Vasta Magnum 44:sessa sarja pääsi kunnolla käyntiin, ja poikikin vielä myöhemmin jatko-osia suuren tuottonsa vuoksi. Tästä leffasta paremman tekee lisäksi se, ettei siinä ole niin kauheasti yökohtauksia, mitä edeltäjässään. Tapahtumapaikat sijoittuvat kuitenkin jälleen San Franciscon komeaan kaupunkiin, joka oli hyvä paikka tehdä elokuva, sillä se ei ole niin vilkas kuin New York, tai niin useaan otteeseen käytetty kuin Los Angeles.
Ohjaajan pallille palkattiin Don Siegelin sijasta Ted Post, joka oli tehnyt aiemmin Clintin kanssa leffan, Hirttäkää heidät! Postin ohjaus on huomattavasti selkeämpää kuin Siegelin, mikä johtunee eniten Siegelin liikayrityksestä. Post on ohjannut Magnum 44:sen kovalla kädellä, eivätkä kaikkein toiminnantäytteiset osiotkaan sorru sekavaksi katseltavaksi. Erikoisia kuvakulmia ei kauheasti löydy, mutta ei tarvitsekaan. Ohjaus on selvää, ja niin on hyvä. Kaikkien ei tarvitse saavuttaa Alfred Hitchcockin tai kenen tahansa muun mestariohjaajan asemaa, ei myöskään Ted Postin.
Magnum 44:sessa on ihmeen vähän toistoa verrattuna edeltäjäänsä, ja siksi juuri se on pirun hyvin onnistunut jatko-osa, joka kannattaa katsoa, jos yleensäkin pitää poliisileffoista tai Eastwoodista näyttelijänä.
