***Varoitus! Sisältää kevyitä paljastuksia juonesta***
”Viholliseni vihollinen on ystäväni.” ”Mies ilman vihollisia on mies ilman luonnetta.” ”Pidä ystäväsi lähellä – ja vihollisesi lähempänä.” Amerikkalaisten arkkinemesis Venäjä on Purppuravyöhykkeen alkaessa sisällissodan partaalla, kertoo uutislähetys. Epävakaa tilanne uhkaa tietysti samalla Amerikkaa, vapaan maailman soihdunkantajaa. Vastuu demokratian puolustamisesta kaatuu niskaan sukellusvene Alabamalle, jota kapteeni Ramsey luotsaa. Kentällä kokemuksensa hankkinut Ramsey pestaa ykkösupseerikseen kokemuksensa koulunpenkillä hankkineen Ron Hunterin. Upeiden päänäyttelijöiden jäljiltä näkee, että veneen johtajat kunnioittavat toisiaan, mutta jännite leijuu ilmassa lepotilassakin. Hunterin toimeksianto ei ole kuin olla niin sanottuna vartijana vartijalle, ettei päätöksiä tehdä mielivaltaisin perustein, mutta yksi katkennut viesti onnistuu repimään koko miehistön kahtia. Loppu on uhkapeliä: tilanteessa joko pelastetaan oma kotimaa tai sytytetään ydinsota itse. Vihollisista kertovien viisauksien joukkoon lisätään juuri myrskyä edeltävänä tyynenä:
”Ydinsodassa todellinen vihollinen on sota itse.”Tämä Denzel Washingtonille annettu sitaatti päättämään keskustelu Carl von Clausewitzistä on läpinäkyvä veto boostaamaan näennäistä vakavasti otettavuutta sukellusvenetrillerille, johon studiolla ei muuten ole tarpeeksi luottoa, mutta täysin mistään irrallinen se ei sittenkään ole. Sillä kun puhutaan Purppuravyöhykkeen antagonistista, näyttäisi jopa hyvin tiedostetulta, että perinteisesti käsitetty vihollinen elokuvassa on lähes abstraktio. ’Radchenkolla’ on pelkästään nimi – ja näyttelijäkin kymmenen sekunnin ajan. Ajatus on täydessä vastakohdassa jotakuinkin jokaiselle James Bondille ja Punaisen lokakuun metsästykselle, mitä aiemmin on tehty. Vastavetoa eilispäivälle on niin ikään Washingtonin Hunter, joka vastustaa kaikkea, mitä Gene Hackmanin esittämä kapteeni Ramsey edustaa: action-elokuvissa pitkää menestystä nauttinutta, sääntökirjoja intuition rohkaisemana laiminlyövää sankaria.
Mukaelma Kapinasta laivalla muistuttaa tällaisenaan teoreettista pohdintaa kahden eri toimintafilosofian välillä enemmän kuin dramaattisesti vetävää tarinaa, vaikka Tony Scott siihen kuinka yrittäisi puhkua vauhtia ja intensiteettiä. Tämä ei itsessään ole huono asia; samaiselta pohjalta on ennenkin tehty kelpo cinemaa, mutta lähestymistapa ei sulje pois sitä, etteikö tarina voisi olla etualalla ja toimia edelleen yhtä hyvin. Tällöin se vain lisää tasoja, joilla elokuvasta voi nauttia. Se siirtää kahden ihmistyypin välisestä dialogista kertovan tekstin alatekstiksi, mutta se ei häivytä sitä mihinkään. Nyt loppukohtauksen pyöriessä jää vain miettimään: mikä muuttui? Hunter ja Ramsey ovat hyvää pataa, molemmat olivat oikeassa ja molemmat olivat väärässä. Se, mitä käsikirjoituksessa halutaan sanoa, on siis huomattavasti maltillisempaa ja rationaalisempaa kuin Jerry Bruckheimer -leffalta on lupa edes odottaa. Siinä ei tuomita ketään. Sen sijaan on vain annettu katsojalle puntarointi molemmista näkökannoista, kuten myös päätäntävalta siitä, kumpi oli oikeassa.
Mitä nyt vähän ollaan Hunterin puolella. Ihan pikkuisen.
Purppuravyöhykkeessä on yksittäisten menestysten tasolla kaikki edellytykset maineen arvoiselle teokselle. Hans Zimmerin musiikissa on jopa Zimmerin omalle diskografialle tunnistettavuutta, kun tämä siirtyi simppeleistä pienimuotoisista syntikkatunnareista Palveluksessanne, Miss Daisy’ssä ja Sademiehessä tunnuksenomaiseen, koko teatterin täyttävään sävellysten lumivyöryynsä. Zimmerin kuoro laulaa, kun sukellusvene Alabama hyvästelee Tony Scottin elokuvista aina löytyvän romanttisen auringonlaskun 65 päiväksi. Preppauspuhe Alabaman joukoille puolestaan puhaltaa militaarihenkeä sellaiseenkin, jolle armeija jätti pelkän pahan mielen. Lisäksi Ramseyn koira on nerokas kosketus. Miettikää vain, miten tyypillinen verikoira viestisi pelkkää epävarmuuttaan kompensoivasta miehestä, kun taas peukaloinen jackrussellinterrieri vierellä kertoo auktoriteettihahmosta, jolla ei selvästikään ole mitään todisteltavaa. Maininnan arvoista kokonaisuudesta on myös, että elokuva on valmistunut aikana, jolloin Tony Scott noudatti vielä astetta konservatiivisempaa elokuvallisuutta, eikä myöhempää filttereillä leikittelevää ja kokaiinipöllyn subjektiivista kokemusta muistuttavaa kerrontaa. Kun Gene Hackmanilla on asiaa, niin sanojen väliset tauot eleineen ja ilmeineen merkitsevät yhtä paljon kuin sanat itsessään, eli näyttelijätyötä suosivan ohjaamisen opit ovat hallussa.
Isoin takapakki on, ettei ydinsodan uhka tunnu missään vaiheessa aidolta. Se näyttää siltä. Se kuulostaa siltä. Voin melkein sieluni silmin nähdä, kuinka haltioitunut Scott lukee käsikirjoitusta kahdesta upseerista istumassa toimistossa rankkasateen huuhtoessa rakennuksen julkisivua. Näyttelijät, musiikki ja kuvat tekevät kaikkensa, että näin olisi, mutta se ei tunnu siltä. Koko näytelmä voisi yhtä hyvin olla pelkkää simulaatiota, mutta kun tätä vaikutelmaa on selkeästi koitettu vältellä, sitä ei voi nähdä kuin epäonnistumisena. Muodon ja sisällön välillä huutaa epäsopu.
