Joskus elokuvassa on todella takalistolle potkiva alku, sellainen kohtaus, joka kertoo katsojalle heti, mistä tässä nyt on kysymys, ja virittää takuuvarmasti oikeaan tunnelmaan. Sergio Corbuccin Django käynnistyy juuri tällaisella kohtauksella; pitkään mustaan takkiin ja leveälieriseen hattuun sonnustautunut parrakas revolverimies roudaa ruumisarkkua perässään läpi loputtoman mutaisen erämaan ja Luis Bacalovin säveltämä, Rocky Robertsin kuolemattomasti tulkitsema tunnuskappale soi taustalla. Samalla verenpunaiset, B-luokan hirviökauhuelokuvista elävästi muistuttavat alkutektstit ilmestyvät ruudulle, ja katsoja tietää kyllä, missä nyt mennään.
Corbucci lainailee suruttomasti etunimikaimaansa Leonea ja tämän pari vuotta aiemmin valmistunutta Kourallinen dollareita -elokuvaa, joka taas oli re-make Kurosawan leffasta, joka taas oli luvatta tehty filmatisointi Dashiel Hammetin kirjasta… noniin. Takaisin aiheeseen. Django toki lainaa tarinaa ja tietyt perusasiat muualta, mutta seisoo kyllä omilla ideoillaan ja ansioillaan. Se on tyylipuhdas italowestern, ja lajityypin perusjärkäle, joka kirvoitti eritoten Euroopassa suunnattoman suosion ja tuhottoman määrän epävirallisia jatko-osia ja suoranaisia kopioita (varsinainen kakkososakin leffalle valmistui, joskin 20 vuotta myöhemmin). Usein kuulee elokuvaan pettyneiden odottaneen Leonen tyylistä eeppisyyttä. Sitä Corbuccin pläjäys ei tarjoile, mutta kyse on silloin vääristä odotuksista, ei suinkaan siitä, että elokuvassa olisi jotain vikaa.
Django ei ole mikään perinteinen juonielokuva. Sen voima kumpuaa yksittäisten kohtausten hienosta asettelusta ja ennen kaikkea läpi leffan vallitsevasta huikean nihilistisestä tunnelmasta. Tätä fiilistä Corbucci korostaa todellisella over the top-tyylittelyllä; leffan maisemat ovat lohduttoman mutaiset ja irralliset muusta maailmasta. Vaikka hahmot puhuvat Meksikosta ja Yhdysvaltain sisällissodasta, filkka tuntuu silti tapahtuvan jossain ihan toisessa universumissa, rinnakkaistodellisuudessa, jossa Villi länsi on tietynlainen helvetillinen fantasiamaailma. Ilmiö on tuttu spaghettilänkkäreistä, sillä lännenstoorit ovat niin perinteistä jenkkifolklorea, ja italialaiset versiot usein niin kaukana näistä Shanen ja Stagecoachin perinteistä, että tämä fiilis syntyy kuin varkain. Djangossa se korostuu, kun elokuva on muutenkin irrallinen ja tietoisen yliampuva. Miehet ovat hikisiä ja likaisia, naiset vain myymässä itseään. Päähenkilö vetää perässään ruumisarkkua, ja pahikset käyttävät punaisia, koko naaman peittäviä ja KKK:n mieleentuovia huppuja. Django vetää revolverin, kuuluu kaksi laukausta ja viisi miestä kaatuu kuolleena maahan. Gatling-konekivääri sylkee tulikuumaa kuolemaa ja ihan kuin ei riittäisi, että leikkaa mieheltä korvan, se pitää vielä syöttää tuskissaan kärsivälle piruparalle.
Totuuden nimissä 1966 valmistuneen B-leffan halpa kalkkunamätke ei varmaan kovin montaa 2000-lukulaista katsojaa traumatisoi, mutta yhdistettynä leffan tylyyn ja raakaan ilmapiiriin sekä kuoleman ja koston tematiikkaan, filmi kyllä varmasti jättää veren maun suuhun. Väkivaltaa on paljon, ja se on suorastaan itsetarkoituksellista, joskaan ei päälleliimattua. Monella tapaa on kuitenkin ihan selvää, että tekijät ovat hakeneet silkkaa shokkiarvoa, tyyliseikka toki sekin, ja näin Django on aivan puhdasverinen eksploitaatioelokuva, mikä tekee sen katsomisesta ja tutkailusta vielä mielenkiintoisempaa. Tämän ruumisarkku & konekivääri-konseptin ympärillehän elokuvan kulttimaine täysin perustellusti rakentuu, mutta onko hommassa muutakin?
On toki. Franco Nero näyttelee nimihenkilöä itsevarmalla otteella, ja on eräänlainen välimallin versio Terence Hillistä ja Clint Eastwoodista. Kuvallisesti elokuva on erittäin komeaa kamaa, ja useat kohtaukset, kuten jo mainittu alkutekstiosio, ruumisarkun avaaminen, Djangon yöllinen kultaryöstö ja lopun hautausmaa-skene ovat pieniä klassikoita itsessään. Juonellisesti leffa lässähtää puolivälin tietämillä pahemman kerran, ja haahuilee hetken aikaa aivan hukassa tietämättä minne liikkua, kunnes löytää itsensä ja armottoman ratkaisunsa avaimet vielä hieman ennen loppua. Django ei ole maailman paras elokuva, mutta useita katselukertoja kestävä, erittäin viihdyttävä ja mielenkiintoinen spaghettieksploitaatio-klassikko se silti on, vikoineen päivineen.
