On mainiota, ettei Robert Rodriguez jättänyt roska-action-pastissien tekemistä yhteen kertaan. Jos niin ikävästi olisi päässyt käymään, olisi elokuvahistoria monta hirtehistä hörskyttelyä vajaa, ja camp-huumorin määritelmää pitäisi yrittää esitellä edelleen jonkun ikäkulun Rocky Horror Picture Show’n avulla.
Kultapöksyisiä puppeleita Machetessa ei kirmaile, vaikka aika rockyä eli rohevaa leffan meininki onkin. Macheten rohevuus tulee näennäisen karkeasta tyylittelystä ja hientuoksuisesta äijäilystä. Tässä leffassa miehet ovat ärjyjä karjuja, tai ainakin yrittävät olla, ja naiset näyttävät kaameimmillaankin kuumilta kissoilta. Aseet ovat isoja kuin metropolien kiviset fallossymbolit ja ajopelit käyttäytyvät kai massiivisten hevosvoimiensa ansiosta kuin teutaroivat hevoset.
Macheten kieli poskessa rustettu juoni ottaa kantaa Yhdysvaltojen maahanmuuttokysymykseen. Elokuvan nimisankari on legendaarinen meksikaani (Trejo), joka joutuu metsästämänsä huumekeisarin (Seagal!) tylyyn ansaan. Machete kulkeutuu parantelemaan haavojaan laittomana siirtolaisena. Legenda suhtautuu jämäkän järkähtämättömästi kaikkiin, jotka toimivat epäoikeudenmukaisesti. Hän aikoo silpoa asiat tolalleen rajan kummallakin puolella. Se on klisee, johon sopii kliseinen sanonta: onnistuu vain elokuvissa.
Laiton maahanmuutto on byrokratiassaan kuiva aihe, mutta Rodriguezille ei tuota ongelmia puristaa siitä, mitä lajityyppi vaatii. Esimerkiksi Robert De Niron esittämä tärkätyn oloinen poliitikko ei vain hypistele papereita ja lauo kielikuvia, vaan astuu kabinetistaan kylvämään vastenmielistä tuhoa. De Niron palkkaaminen läpipahaksi pukumieheksi on ehkä ideana ollut hassu, mutta lopputuloksessa se ei vakuuta. De Niron hassuilusta jää tekemällä tehdyn maku. Toisin käy Steven Seagalin kohdalla. Hän vaikuttaa osaavan hyödyntää camp-arvoaan loistavasti. Siinä lienee asian ydin: De Niro on ollut pitkään vakavasti otettava näyttelijä (Taksikuski, Kauriinmetsästäjä…), eikä hänen kilpensä ole syöpynyt älyttömien B-mättöelokuvien hapoissa. Seagal tai jopa Don ”Miami Vice” Johnson, joka Machetessa myös esiintyy, ovat siis eri maata.
Macheten voimavara ovat Danny Trejon ahavoituneet kasvot, Michelle Rodriguezin piilotettua ironiaa ja tissit tanassa päälle käyvää seksikkyyttä tarjoava roolityö Luzina sekä erilaiset pikkujipot, kuten eläimelliset custom-menopelit. Kunnon pastissin tapaan Machete vyöryttää katsojan ihasteltavaksi 1970-luvun Ö-luokan toimintapätkien vakiokamaa: yliampuvaa väkivaltaa, näennäisen suoraviiviasta juonta ja niin hotteja chicksejä, että katsomossa monen munat varmaan pais(t)uvat sekunnissa. Koska Machete ei ole aitoa tavaraa, eli kengännauhabudjetilla kokoon kursittu vuosikertatörkyläjä, se ei voi välttää tiettyä pinnallisuuden ja väkinäisyyden tuntua. Esimerkiksi Lindsay Lohanin lutkarooli on niin pakotetun oloinen paradoksaalin postmodernin potretin pläjäys, että kunnon paukun sijasta siitä kehkeytyy vaaleankellervä tuhnu. Lohanin julkisuuskuva nyt on, mitä se on.
