Sci-Fi on genre joka ei ole koskaan iskenyt täysillä. Niinpä katsantokanta on kuin toimintaleffaa katsoisi, jossa tapahtumat on kasattu mielikuvitusympyröihin jotka eivät sinällään kiinnosta ylettömästi. Varsinkin kun tehokeinot rakentuvat genren mukaisesti täysin digitekniikan varaan.
X-men-jutussa on edetty tilanteeseen jossa mutanttihyvikset ovat kuilun partaalla kun mutanttipahikset koittavat ottaa valtaa aina Jenkkipresidenttiä myöten. Perimmäinen vastakkainasettelu on mutantit vastaan ihmiset. Mutanttihyvikset koittavat luovia välimaastossa ilman musta-valkoista jakoa epäinhimillisen ja inhimillsen välillä. Pahikset taas tekevät jaon joko-tai –periaatteella. X-men kakkosessa hommaan liityy lisäksi Wolverinen historia ja koko ukkelin luominen. Pahikset koittavat kopioida hyvismutanttien Celepro-hallintalaitten ja sitä myöden hallita mutanttien sekä ihmisten suhdetta maailmassa.
X-men kakkoseen on saatu koko ykkösen näyttelijöiden perusklaani mukaan. Ykkönen oli kuitenkin parempi.Yleensä leffan kakkososan kysymys on aina uudistumisesta. X-men 2:ssa joitakin peruskäänteitä oli saatu mukaan, mutta leffasarjan kehittymistä ei ollut näkyvissä tarpeeksi. Puutteena on roolihamojen paikallaan polkeminen. Ainoa kehittymien on tapahtunut tehokeinoja rustaavien digivelhojen näytön ääressä.
Toimontaleffana X-men 2 menettelee. Action-jaksot ammentavat itämaisesta tyylistä vivahteita Matrixin tapaisesti. Mukaan on upotettu perinteistä turpaan-vaan-ja-onnea – tyyliä. Jotenkin asettelu opinahjosta ja naiveista opiskelijoita kuitenkin tökkii.
X-men 2:sta voi suositella lämpimästi Sci-fi –diggareille. Mutta jos genre ei tunnu omalta, ei leffasta juurikaan saa irti.
