Helsinkiläinen animaatiostudio Anima Vitae – jonka edellinen menestystuote oli päivänpolitiikan maailmaan sijoittunut satiirinen piirrossarja Itse Valtiaat – iski vuonna 2008 kultasuoneen tuodessaan elokuvateattereihin kansainvälisenä yhteistuotantona toteutetun Niko – lentäjän pojan.
Poropoika Niko (Olli Jantunen) elelee suojaisassa Kotolaaksossa yhdessä yksinhuoltajaäitinsä Oonan (Elina Knihtilä) ja hyväsydämisen, vaikkakin hieman kömpelön liito-orava Juliuksen (Hannu-Pekka Björkman) kanssa. Lastenelokuvien yleisestä kaavasta poiketen äidin yhden yön jutusta syntynyt Niko ei ole koskaan tavannut oikeaa isäänsä, ja äitikin vaikenee asiasta kuin muuri. Mutta niinhän siinä tietysti käy, että mitä enemmän Oona panttaa poikansa kaipaamia tietoja, sitä palavammin Niko haluaa isäänsä tutustua. Kun sitten eräänä päivänä sudet hyökkäävät porojen kimppuun, Niko päättää karata ja etsiä isänsä vaikka yksin.
Tarinoita rohkeudesta ja itsensä löytämisestä on pelkästään lastenelokuvienkin tyylilajissa kolmetoista tusinassa, eikä Niko – lentäjän poika erotukaan joukosta sellaisenaan. Mutta mikä tarinassa hävitään, se visuaalisessa ilmeessä ja äänipuolella voitetaan: Anima Vitae onnistuu kuvaamaan talvisen Lapin maisemia todella upeasti, tekstuurit ovat eloisia ja äänirooleihin on valittu onnistuneesti koko joukko tunnettuja näyttelijöitä.
Nuori lupaus Jantunen herättää Nikon henkiin hienosti ja konkari Björkman istuu isällisen Juliuksen osaan kuin nakutettu. Myös esimerkiksi Vuokko Hovatta heittäytyy rooliinsa laulavana Wilma-lumikkona mieleenpainuvasti – mutta roiston roolissa sopivan uhkaavasti muriseva Vesa Vierikko varastaa show’n.
Ennalta-arvattavasta tarinastaan huolimatta Niko – lentäjän poika onnistuu haastamaan amerikkalaiset kilpailijansa komealla animaatiojäljellään ja onnistuneella ääninäyttelyllään. Anima Vitae on sanalla sanoen luonut pitkän piirroselokuvan, jonka aikuinenkin voi katsoa hyvillä mielin.
