John Carpenterin Halloweenin alatekstinä (toki hyvin erottuvana) oli, että seksiä harrastavat teinit pääsevät hengestään. Vain sinkkupäähenkilö onnistuu välttelemään boogiemiestä, joka jahtaa häntä veitsi tanassa kuin kyse olisi painajaismaisesta esileikistä. Teeman vuoksi jotkut pitävät Halloweenia taantumuksellisena, moraaliltaan puritaanisena elokuvana. Teos on kuitenkin liian ristiriitainen ollakseen yksiselitteinen.
David Robert Mitchellin It Follows (2014) lainaa Halloweenilta ajatuksen seksin tappavuudesta ja nostaa sen etualalle: yhdynnässä kumppanille siirtyy kirous, joka tuo mukanaan siellä sun täällä ilmestyvän ihmishahmoisen vainoajan. Jos hitaasti (Halloweenin Michael Myersin tapaan) kohti raahustava aave saavuttaa onnettoman langenneen, seuraa karmea kuolema.
Tämä ei kuitenkaan tee It Followsista yhtään yksiselitteisempää tai moralistisempaa. Sen sijaan tapahtuu monista merkkiteoksista tuttu käänne: konservatiiviseksi tai ainakin kielteiseksi tulkittavan elementin kärjistäminen lisää sen kiinnostavuutta ja moniulotteisuutta. Mikä tuo vaaniva seksikirous on? Tulkintaa ei ohjailla (aids-metafora edellyttäisi ainesten typistämistä), ja uhka vaanii satunnaisena ja selittämättömänä – irrationaalisena.
Tuo irrationaalisuus onkin It Followsin vahvin ja pelottavin piirre. Vainoaja ilmestyy vailla logiikkaa, kuin jonkin kollektiivisen piilotajunnan ennakoimattomina purskahduksina teinien tehdessä tuttavuutta seksuaalisuuden ja kuolevaisuutensa kanssa.
Merkillepantavaa on myös se, kuinka umpiomaisessa yksinäisyydessä keskushenkilöt yrittävät painajaisestaan selviytyä; aiemmin kirotut olisivat menneet papin tai henkienmanaajan puheille, mutta nyt auttavat aikuiset auktoriteetit ja järkeilyt loistavat poissaolollaan. Jäljellä on henkisyydestä riisuttu fyysis-seksuaalinen maailma, jossa kuitenkin mellastaa jokin käsittämätön voima.
Pitkät kamera-ajot harmaissa lähiöissä maalaavat sielunmaisemaa yhä ankeammaksi. Nekin näyttävät Halloweenin jatkeilta, ja sykkivä syntetisaattorimusiikki ja muutamat pienemmät elementit (yksittäiset kuvat, ”Itin” kuvailu ”Thingin” tapaiseksi) viittaavat myös Carpenteriin. Kyse ei ole pelkästä retroilusta, tyylilainasta, vaan perinteen jalostamisesta, carpentermaisen kylmyyden soveltamisesta uuteen tilanteeseen ja vastaavasti uudesta näkökulmasta perinteeseen. Unenomaiset, vingahtavin äänin etäännytetyt otokset sairaalasta ja koulusta (samoin kuin koulukohtauksessa nähtävä 360 asteen panorointi) taas viittaavat enemmänkin De Palmaan.
Hienoja ja piinaavia kohtauksia on useita, mutta jälkipuoliskolla intensiteetti laskee hieman eikä musiikin ja kuvakerronnan yhteispeli tunnu useinkaan saavuttavan Carpenterin ikonista pelkistyneisyyttä. (Tosin hänkin oli epätasainen, ja muistiin ovat jääneet parhaat kohdat.) Onneksi loppujakso ja yllättävä lopetus kohottavat elokuvan uudelle tasolle, syvemmältä kouraisevaksi. Syynä on (juonipaljastuksia tekemättä) kolme seikkaa: 1) se, kenen hahmossa It viimeiseksi ilmestyy, 2) ystävän monologi sairaalassa sekä 3) keino, jolla päähenkilöt yrittävät siirtää kirouksen mahdollisimman kauas itsestään.
Samalla uhkan yhteisölliset ulottuvuudet korostuvat ja kuolemanpelko muuntuu kuolemanriskin minimoinniksi. Se on jo itkettävän todellista.
