Muistatteko vielä Riiviöt-elokuvan ja Chris Columbusin kirjoittaman ohjeistuksen mogwain huoltajille? Siis sen, että mogwai ei saa joutua kirkkaaseen valoon tai veteen, eikä sitä saa ruokkia keskiyön jälkeen. Neljännesvuosisata Riiviöiden jälkeen Columbus olisi voinut kirjoittaa ainakin yhden ohjeen lisää: älä päästä nörttipoikaa pitämään valmistujaispuhettaan ja muuntamaan samalla valmistujaisjuhlaa tunnustusten luolaksi, teinilaumaa riiviöiksi ja yhtä kirjafilmatisointia keskinkertaiseksi.
I love you, Beth Cooper perustuu Simpsons- ja Beavis & Butthead -käsikirjoittaja Larry Doylen palkittuun debyyttikirjaan. Columbus on adaptaatiossaan lojaali, mutta päätyy silti pilaamaan lähes kaiken. Näyttelijälauma luettelee kohelluksen keskellä replojaan tunteetta ulkoa ja miespääosaduo ottaa hormoonisotatantereella osumaa niin monesti, että tulee lyötyä huumorintajuttomaksi. Tarina puolestaan hurjastelee kaikkialla siellä, missä ”amerikkalaista piirakkaa” on tarjoiltu jo moneen otteeseen.
Heroesista napattu Hayden Panettiere on sukunimensä alkuosan mukaisesti elokuvan teinipoikamagneetti ja keskipiste, mutta ei kuitenkaan yhtä häikäilemättömästi kuin vaikkapa viisi vuotta aiemmin ilmestyneessä The Girl Next Doorissa, joka sekin ratsasti telkkusarjahitteydellä (Elisha Cuthbert & 24). Haydenin tulkitsema Beth Cooper on päänörtti Denisin (Paul Rust) märkä uni ja salainen unelmanainen, jonka olisi tarkoitus jäädäkin unelman tasolle. Olla koskettamatta todellisuutta. Silti kuuden vuoden (koulu)kuuliaisuuteen (yläaste + lukio) kyllästynyt poika julistaa valmistujaispuheessaan niin rakkaudentunnustuksen Bethille kuin (tosipohjaisia) faktoja luokkatovereistaan. Rapaa sataa Bethin kovispoikakaverin ja luokan bimbotyttöjen niskaan, ja toisaalta myös oma paras kaveri tönäistään puheessa ulos kaapista. On siis selvä, että moni ottaa nokkiinsa ja juhlailta on täynnä konflikteja. Ja 70’s-rokkia tyyliin ”Beth” ja ”School’s out” (hox. Cooper).
Kun yo. listaan lisätään mm. ajotaidoton teinityttökuski, valomiekkaileva nörtti, kortsuja jakeleva isäpappa, leffa-quoteja lateleva homo, on selvää, että ympäristö on hyvin tuttu muista teiniörvellyskomedioista. Silti Columbusilla olisi ollut avaimet parempaan. Ihastumisen ihanuutta ja ankaruutta pohtivalla kässärillä ja sen kliseepinolla kun on pointtinsa ja oma kosketuspintansa karuimpaan todellisuuteen. Valmistujaispäivässä piilee aina se kuulu, kipeä Mitä jäi tekemättä? -kysymys. Ja keskioluelta haiskahtava Nyt on viimeinen sauma heittäytyä hulluksi! -teesi on helposti vastaus siihen. I love you, Beth Cooper kyllä ryyppää ja kännikaahaa, mutta se ei heittäydy. Ei. Se jää roikkumaan kliseiden varaan ja värjöttelee siellä turvallisesti, väläyttäen teinielämän rosoisuutta tai pari vekkulia vitsiä silloin tällöin. Se julistaa ”Et ole elossa, jos et elä”, mutta heilahtelee itse peruskomedian turvavaijereissaan. Vähätkin viiltävät totuudet jyrätään siinä vaiheessa, kun toimiva aines runnotaan tutun teinileffasuotimen läpi ja puisevahko kokonaisuus puserretaan ulos. Bethin vihaisen mulkvistipoikaystävän hyökkäyksien aikaan leffa taantuu Yksin kotona -elokuvien teiniversioksi, eikä kolmekymppinen Rust teininä ole elokuvahistorian nerokkain oivallus.
Tuntuu siltä, että kyseessä on sadan minuutin tekosyy päästää ohjaajan tytär kitaran kanssa ruutuun. Ja soundtrack-CD:llekin.
