Brittiläinen ja neuvostoliittolainen ydinsukellusvene katoavat samanaikaisesti jäljettömiin. Selitykseksi arvellaan sukellusveneiden jäljitysjärjestelmällä toteutettua kaappausta. Jäljet johtavat Egyptiin, jonne James Bond (Roger Moore) lähetetään hakemaan salaisia tietoja sisältävää mikrofilmiä. Myös Neuvostoliiton salaisen palvelun agentti Anya Amasova (Barbara Bach) on saanut tehtäväkseen hankkia mikrofilmin. Bond ja Amasova ryhtyvät yhdessä selvittämään tapausta ja pääsevät jäljille Karl Strombergin (Curd Jürgens) mielipuolisista aikeista hukuttaa maailma.
007 – rakastettuni on Mooren kolmas Bond-leffa ja kahteen edelliseen verrattuna myös tasapainoisempi. Elokuva sekoittaa yhteen paljon huumoria ja toimintaa kuten Bond-elokuvat yleensäkin. 007 – rakastettuni tosin vie perinteistä kaavaa paljon pidemmälle. Toiminnan ja stunttien määrä suhteessa koomisiin letkautuksiin ovat lisääntyneet ja tuttuun tapaan Roger Moore hoitaa roolinsa tyynesti. Tosin vasta tässä Bond-leffassa Moore pääsi eroon hahmon kovasta luonteesta ja loi itselleen sopivamman tavan tulkita hahmoa. Elokuva ei siis suhtaudu itseensä vakavasti, mikä on hyvä asia. Massiivisimpienkin toimintakohtausten rinnalla on mukava nauraa sujuvalle huumorille ja ihailla eksoottisia kohteita. Juoni ei nyt sisällä mitään ihmeellisiä käänteitä, mutta on yksinkertaisuudessaan riittävän tiivis pitääkseen yllä mielenkiintoa.
007 – rakastettuni sisältää tuttuun tapaan kaikki perinteiset Bond-elementit, kuten eksoottiset kohteet, ilkeät konnat ja hienot stuntit. Käsikirjoitusta suunniteltiin pitkään ja se näkyy lopputuloksessa: tapahtumissa edetään sujuvasti hyödyntäen tapahtumapaikkoja toiminnan suhteen ja idea säilyy. Itse juoni ei pääse hukkumaan koko elokuvan aikana. Sivuhahmoista kuuluisin, Jaws, tuo voimakkaalla hahmollaan mukaan uudenlaista fantasian tunnetta. Richard Kiel on näkyvässä roolissaan mahtava. Hän osaa samaan aikaan olla sekä koominen että jännittävä. Yhdistelmä on toimiva ja tuo hahmoon moniulotteisuutta.
Huumorilla ja kepeällä otteella rakennettu dialogi on erittäin viihdyttävää. Roger Moore heittää pääroolissa yhä aidosti hauskoja letkautuksia ja hänen kemiansa pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Näin saadaan aikaiseksi kevyempi tunnelma, mikä miellyttää etenkin nuorempaa väkeä. Näyttelijävalinnat ovat kauttaaltaan onnistuneita. Lahjakas Curd Jürgens saa pääkonnasta paljon irti ja tuo pehmeällä, syvällä äänellään mukaan tunnepitoisuutta. Hänen hahmonsa ei siis jää kuivaksi. Barbara Bach ei ole ihan tavallisimpia Bond-tyttöjä, vaan on hieman sisukkaampi nainen, joka itse ottaa jopa osaa taisteluun. Toki hänen suustaan kuulee yhä klassisia huokailuja Bondin perään, mutta se ei haittaa. Tuttu tunnelma ja pienet kliseet vain kasvattavat viihdearvoa ja saavat etenkin fanit tyytyväisiksi.
Lewis Gilbert on ohjannut elokuvan tunteella ja kasvattanut fantasian ja actionin sekoitusta korkeisiin mittasuhteisiin. Hän pitää kiinni tutusta kaavasta, mutta tuo mukaan uudenlaista eskapismia. Mooren kolmas Bond-leffa ei siis ole ainoastaan vanhan kierrätystä, vaan aikansa ilmapiiriä heijastava koominen agenttiseikkailu. Käsikirjoitus on toimiva. Juoni on aiempiin sarjan osiin verrattuna erilainen ja suurempi. Tarinaan on ahdettu entistä enemmän nokkelia laitteita ja ilkeämpiä konnia. Elokuvana 007 – rakastettuni poikkeaa muista sarjan osista paljon. Se ei ole niin uskomaton kuin mm. [I]Kuuraketti[/I], mutta ei myöskään niin vakavamielinen, kuten aiemmat Bond-seikkailut. Lopputulos jättää hyvän jälkimaun ja siksi suosittelenkin elokuvaa piristykseksi tylsiin iltoihin. Bond-faneille kyseessä on laatuleffa ja muille vähintäänkin viihdyttävää seurattavaa.
007 – rakastettuni on suuri seikkailu, mikä osaa olla sekä jännittävä että viihdyttävä. Siinä on ihailtavaa vanhan ajan viattomuutta ja 1970-luvun tuntua. Elokuva myös osoittaa omaperäisellä tavallaan Kylmän sodan mielettömyyden ja tekee siitä onnistuneesti nautinnollista komiikkaa. Hyvän ja pahan taistelu näyttävät Bondin maailmassa joltain ihan muulta kuin mitä se on. 007 – rakastettuni on leffa, mitä ei pidä ottaa vakavasti. Se on merkittävä vedenjakaja sarjassaan ja vei Bondin yhä kauemmas jonkin sortin realismista humoristisempaan suuntaan. Samalla se on yhä Bond-leffoista tasapainoisin. Myös viimeisiä yksityiskohtia myöten suunnitellut lavasteet ja klassinen teemamusiikki loihtivat mukaan omanlaisensa tunnelman.
