Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
En ole kuukausiin jaksanut kirjoitella, mutta tässä lyhyt katsaus 1980-luvun väliinputoaja-Bondeihin.
Älä kieltäydy kahdesti (1983)
Connery palasi Bondin rooliin vielä kertaluontoisesti 1980-luvun alussa. Väljähtäneisiin ja kaavamaisiin myöhäis-Mooreihin verrattuna Älä kieltäydy kahdesti on piristävää vaihtelua. Elokuva on komediallinen ja itseironinen mutta ei kuitenkaan samanlainen puskafarssi kuin Kuuraketti tai Mustekala.
Connery on rooliinsa aivan liian vanha, mutta onnistuu joka tapauksessa vaikuttamaan huomattavasti Moorea dynaamisemmalta. Viisaasti elokuva ei myöskään esitä, että Bond olisi edelleen uransa huipulla, vaan tarinaa isketään uransa ehtoopuolelle ehättäneen agentin raihnaisuudesta. Pääjuoni on sopimusteknisistä syistä sama kuin Pallosalamassa, valitettavasti. Mieluummin tämän silti katsoo kuin täysin överisti rönsyilevän 1960-luvun version.
Klaus Maria Brandauer tekee Bond-elokuvien parhaimpiin nousevan pahisroolin. Pintapuolisesti itsevarma ja mahtava rikollisnero, joka ei kuitenkaan kykene peittämään omaa mustasukkaisuuttaan ja epävarmuuttaan. Muiden Conneryn Bondien tapaan 007 ei tässäkään elokuvassa varsinaisesti vakoile tai tee tiedustelutoimintaa vaan saapuu paikalle ja ilmoittaa itsensä pahikselle, mistä seuraa kukkotappelua ja ”minä tiedän että sinä tiedät” -pelejä. Käsiä kärventävä ydinsotavideopeli on näistä alfaurosten mittelöistä yksi mieleenpainuvimpia ja humoristisimpia.
⭐⭐⭐✩✩
007 vaaran vyöhykkeellä (1987)
Timothy Daltonin tulkitsema 007 on elokuva-Bondeista lähimpänä Flemingin romaanien hahmoa, ristiriitainen ja epämääräistä tuskaa sisällään hautova kylmäverinen tappaja. Vastaavaan suuntaan sarjaa oli uudistettu jo 1960-luvun lopulla George Lazenbyn aikoihin. Pääpiirteissään sama kaava on toistunut koko Bond-saagan ajan aina näyttelijän vaihtuessa: komediallisemmat veijarit ja realistisemmat murjottajat vuorottelevat.
Periaatteessa pidän Vaaran vyöhykkeestä, mutta käytännössä sen käsis on rönsyissään sekava eikä jännite tahdo kantaa loppuun asti. Dalton on myös mielestäni Bondin näyttelijöistä se, joka selkeimmin epäonnistui roolissa. Katsoja kyllä näkee, mihin tekijät pyrkivät, mutta lupaukset jäävät osittain lunastamatta. Flemingin romaaneissa Bond on tarkoituksellisesti hiukan lattea hahmo, vähän kuin komedian straight man, neutraali tarkkailija överissä agenttimaailmassa. Elokuvassa tällainen hahmo väkisinkin jää lattean tuntuiseksi.
Vaaran vyöhykkeellä ei myöskään katkaise napanuoraansa tarpeeksi vahvasti. Vakavamman aineksen kyljessä on edelleen kaikenlaisia hassunhauskoja härveleitä, poikamaista kohellusta ja muuta perinteisempää Bond-kuvastoa. Hyvänä puolena todetakoon, että täysin järkiheiton Kuoleman katseen jälkeen Vaaran vyöhykkeellä palautti Bondin takaisin tosimaailmaan. Mukana on pitkästä aikaa jopa vakoilua ja Bondin hahmossa ristiriitaisuutta ja pimeyttä.
⭐⭐⭐✩✩
007 ja lupa tappaa (1989)
Bond menettää toimilupansa, mutta mikäpä pahan tappaisi. Elokuva ei ole erityisen mieleenpainuva jos kohta ei kauhean huonokaan. Tolkuton juoni kerrotaan aivan liian vakavalla naamalla. Muistettavin yksittäinen piirre on hörhölahkoa pyörittävä Carlos Castanedaa muistuttava TV-evankelista.
Kylmän sodan loppuminen aiheutti identiteettikriisin, josta Bond kunnolla toipui vasta 2000-luvulla. Daltonilla kävi myös huono tuuri, kun ei saanut parempia käsikirjoituksia. Ajan oloon hänen tulkintansa olisi voinut kehittyä moniulotteisempaan suuntaan ja palaset loksahtaa kohdalleen. Conneryn ensimmäinen Bond oli keskinkertainen B-elokuva ja Mooren kaksi esikoista edustavat koko Bond-sarjan laarinpohjaa. Silti he nykyään ovat ikonisimmat Bond-näyttelijät.
Mooresta ei ollut kylmäveriseksi tappajaksi, vaikka hänestä yritettiin sellaista Bond-uransa alkupuolella leipoa. Myöhemmät elokuvat rakennettiin hänen vahvuuksiensa varaan ja niistä tuli heittämällä parempia. Myös Dalton olisi varmasti kyennyt tekemään roolista omansa, jos siihen olisi tarjottu mahdollisuus. Sen sijaan sarja ajautui vuosia kestäneeseen tuotantohelvettiin.
⭐⭐✩✩✩
Hanke etenee. Tällä kertaa katsauksessa ovat Roger Mooren aikakauden Bondit.
Elä ja anna toisen kuolla (1973)
Karibialaisen saarivaltion diktaattori elää kaksoiselämää järjestäytyneen rikollisuuden kihona ja kaavailee romahduttavansa valkoisen sivilisaation huumeiden salakuljetuksella. Pääroistoa esittävä Yaphet Kotto on mielestäni aivan liian sympaattinen ja kiltin oloinen sopiakseen rooliinsa. Roger Moore ei menesty Bondina paljoakaan paremmin. Sliipattu habitus, ilmeetön roolisuoritus ja teennäinen herrasmiesmäisyys saavat Moore-Bondin vaikuttamaan todella tyhjältä ihmiseltä, komealta kuorelta vailla sisäistä elämää.
Elokuvan muistettavimmat hetket perustuvat Karibian eksotiikkaan. (Oletteko muuten huomanneet, kuinka paljon Bondeissa on karnevaalikulkueisiin sijoitettuja takaa-ajoja?) Kovin jännittävinä ei niitäkään voi pitää. Suurkaupunkien slummeihin ja viidakon voodoo-menoihin keskittyvässä estetiikassa on vaikutteita aikanaan suosituista blacksploitaatioelokuvista — olennaisena erona toki se, että päivän pelastaa valkoihoinen englantilainen gentlemanni.
Paul McCartneyn teemakappale menee mielestäni Bond-sarjan parhaimmistoon. Mukana on vähän kaikkea: Let it Ben tyylistä pianomelodiaa, äänekästä hard rockia ja elokuvan miljööseen sopivaa reggae-rytmiä. Komea ja omaperäinen sävellys!
⭐⭐✩✩✩
007 ja kultainen ase (1974)
Bond joutuu vertaisensa palkkatappajan haastamaksi. Konnaa esittää itse Christopher Lee, joten periaatteessa kasassa olisivat ainekset elokuvahistorian suurimman sankarin ja suurimman roiston kohtaamiseen. Käytännössä elokuva on sekava, ja siinä on rinnakkaisena tarinana epäkiinnostava juoni öljykriisistä ja aurinkovoimasta. Mooren tulkitsema Bond ei myöskään vielä vuonna 1974 ollut kohonnut sellaiseksi elämää suuremmaksi hahmoksi, jota Leen kohtaaminen olisi edellyttänyt. Mooresta yritetään rakentaa Conneryn kaltaista karskia machoa, mutta eihän se tietenkään onnistu. Käytännössä Lee varastaakin koko elokuvan.
Mukana on myös todella nolo kamppailulajikohtaus. Moore ei missään vaiheessa ollut kauhean uskottava toimintakohtauksissa, ja itseään puolta nuorempien aasialaisten akrobaattien keskellä hän näyttää tavallistakin raihnaammalta. Pienenä valopilkkuna mainittakoon Hervé Villechaizen tulkitsema lyhytkasvuinen kätyri. Myös Hongkongin hämärille kujille ja bordelleihin sijoittuvat noir-henkiset kohtaukset ovat tunnelmallisia.
⭐½✩✩✩
007 rakastettuni (1977)
Tässä elokuvassa Moore alkoi vihdoin löytää omaa ekologista lokeroaan Bond-saagan ekosysteemissä. Meininki on entistä humoristisempaa, ja Mooren tulkitsema sulavan hyväkäytöksinen Bond sopii asetelmaan hyvin. Hän on straight man absurdissa agenttimaailmassa.
Rakastettuni oli elokuva, jossa Mooren Bond-elokuvien maailma alkoi lopullisesti irrottautua Conneryn ajoista ja rakentua selvästi omaksi kokonaisuudekseen. Tarinassa mm. esitellään toistuvat hahmot Rautahammas ja kenraali Gogol. Varsinkin Gogol on hyvä hahmo, jonka keskinäiseen kunnioitukseen perustuva kilvoittelu Bondin kanssa ankkuroi tarinan mukavasti kylmän sodan todellisuuteen olematta kuitenkaan liian päiväkohtainen. Pidän Gogolista jopa enemmän kuin Blofeldistä, jonka huipputeknologiset maailmanvalloitushaaveet tapaavat mennä vähän turhan paljon supersankarisarjakuvien puolelle. Myös Q:n ja vimpaimien rooli alkoi 1970-luvun lopulta alkaen selvästi kasvaa.
Monen 1970- ja 1980-luvun Bondin ongelmana oli joka suuntaan rönsyilevä juoni ja aivan liian pitkä kesto, mutta tällä kertaa käsikirjoituskin on napakka ja jännittävä. Positiivista on sekin, että Bond pitkästä aikaa harrastaa ihan oikeaa tiedustelutoimintaa. Liiaksi ei haittaa edes se, että juonen perusidea on toisinto Istanbulista.
⭐⭐⭐✩✩
Kuuraketti (1979)
Umpihölmö avaruusseikkailu, jossa hullu tiedemies kaavailee autioittavansa maapallon ja perustavansa uuden geneettisesti ylivertaisen sivilisaation kiertoradalle. Ei siis olla kovin kaukana Blofeldin ajoista. Blofeld tosin kaipasi mainetta ja mammonaa, kun taas sir Hugo Drax on kajahtanut utopisti. Käytännössä sillä ei ole suurempaa väliä, ja jälleen kerran tarina huipentuu huipputeknologisessa salaisessa tukikohdassa käytävään ammuskeluun värikoodattuihin haalareihin pukeutuneiden sankarien ja pahisten välillä.
Näin Kuuraketin televisiosta joskus teini-ikäisenä ja pidin sitä huonona vitsinä. Nyt nautin sen katsomisesta yllättävän paljon. Positiivinen yllätys oli se, että loppua kohden ylikierroksille ampaisevan elokuvan alussa nähdään aika paljon ihan perusmeininkiä: Bond seikkailee eri puolilla maailmaa, tutkii mysteerejä, hiippailee, tappelee, kaataa naisia, käy kukkotappelua Draxin kanssa ja ylipäätään tekee salaisen agentin toimenkuvaan kuuluvia rutiinihommia. Ei tätä hyväksi elokuvaksi voi sanoa, mutta nautin sen katsomisesta.
⭐⭐½✩✩
Erittäin salainen (1981)
Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus nähdään heti alussa: Bond vierailee vaimonsa Teresan haudalla. Jopa Mooren tulkitsemalla antihumanistisella vahanukella on siis muistoja ja tunteita. Varsinainen juoni on kaavamaista perustauhkaa, ja elokuvassa on aivan liian monta talviurheilukohtausta. Elokuva käynnistyy kunnolla vasta, kun Bond pääsee nauttimaan Välimeren kauniista maisemista. Kasaritunnelma on vahva, ja Bondin sporttinen amfibiauto sarjan muistettavimpia ajoneuvoja.
⭐⭐✩✩✩
Octopussy – mustekala (1983)
Ensimmäinen näkemäni Bond-elokuva. Todennäköisesti myös sarjan komediallisin osa. Enimmäkseen huumori toimii hyvin, ja esimerkiksi Bondin käyttämä krokotiilisukellusvene jaksaa naurattaa edelleen. Muutamissa kohdissa Bond itse joutuu kuitenkin naurujen kohteeksi, mikä on mielestäni paha virhe. Se syö uskottavuutta elokuvan päähenkilöltä ja koko sarjalta. On myös tärkeää, että absurdissa tarinassa on jokin kiinnekohta, johon katsoja voi kiinnittyä. Osa vitseistä on sitä paitsi yksinkertaisesti vain todella tyhmiä. Tällä viittaan esimerkiksi kohtauksen, jossa Bond heijaa itseään liaanilla ja päästää Tarzan-huudon. Lopussa Bond pysäyttää aikapommin klovniksi naamioituneena. O tempora, o mores…
Juonta on jälleen kerran liikaa. Elokuvan pääjuoni sijoittuu Intiaan, jossa Bond kohtaa sadistisen afgaaniprinssin ja kohtalokkaan naisen. Sivujuonena nähdään juonitteleva neuvostolainen kenraali Orlov, joka salakuljettaa jalokiviä, yrittää räjäyttää ydinaseen ja haaveilee Euroopan valloittamisesta. Steven Berkoffin ylitulkitsema Orlov lienee huonoimmin näytelty Bond-pahis ikinä.
Intialaisesta miljööstä tykkään. Toisin kuin monessa Bond-elokuvassa, Aasiassa ei pelkästään lyhyesti vierailla vaan se on tarinan päänäyttämö. Suurin osa vitseistäkin on ihan hauskoja.
⭐⭐½✩✩
007 ja kuoleman katse (1985)
Roger Mooren viimeinen Bond. Mies oli 1980-luvun puolivälissä jo aivan liian iäkäs rooliinsa. Hämmentävää nähdä, miten paljon ihminen voi vanheta parissa vuodessa, sillä vielä Mustekalassa Moore selvisi pääosin kunnialla. On kiusallista katsoa, miten eläkeikää lähestyvä pappa kaulailee parikymppisten tyttöjen kanssa. Christopher Walkenin tulkitsema pääroisto on Bond-sarjan latteimpia, enkä muutenkaan keksi elokuvasta hyvää sanottavaa. Grace Jones haaskataan lattean kätyrinaisen roolissa.
⭐✩✩✩✩
Projektini jatkuu hitaasti mutta varmasti. Tässä mietteitä 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Bondeista, joita voi pitää siirtymäkautena Connerystä Mooreen.
Casino Royale (1967)
Ensimmäiseen Bond-romaanin perustuva parodia, joka vilisee kuuluisien näyttelijöiden cameo-rooleja ja jossa James Bond -nimisiä hahmojakin nähdään useampia. Järjellistä juonta teoksesta on turha hakea, ja se on oikeammin vain sarja erilaisia Bond-henkisiä sketsejä, jotka sijoittuvat milloin mihinkin miljööseen ja jotka pääsääntöisesti jatkuvat aivan liian pitkään.
Joka suuntaan rönsyävä elokuva on absurdeissa käänteissään ja kiihkeässä nopeatempoisuudessaan suorastaan psykedeelinen. Alkuperäisestä romaanista ei ole säilytetty kuin muutamia kohtauksia, ja kokonaisuus todennäköisesti toimisikin paremmin, jos elokuvalle olisi käsikirjoitettu ihan oma juoni. Silloin olisi kuitenkin tullut ongelmia tekijänoikeuksien ja tavaramerkkien kanssa, joten tähän on tyydyttävä.
Casino Royale muistuttaa hiukan 1990-luvun alussa suosittuja ZAZ-elokuvia ja muita kreisikomedioita sikäli, että siinä lähinnä tykitellään hassuja ideoita miettimättä fiktiivisen maailman sisäistä logiikkaa tai jatkuvuutta tapahtumasta toiseen. Kovinkaan hauska tämä ei ole, vaikka muutamissa kohtauksissa tulikin hymähdeltyä ääneen.
Silti suosittelen tämän katsomista. Nautintoa tästä on vaikea saada, mutta onhan tällä oma taidehistoriallinen šokkiarvonsa.
⭐½✩✩✩
Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969)
…eli ihailijoiden kesken OHMSS. Näin tämän ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä ja olin hyvin vaikuttunut. Viime katselukerrasta oli siis kulunut jo noin parikymmentä vuotta, mutta kyllä tämä vaikutuksen teki nytkin. Pituudeltaan (140 minuuttia) eepoksen mittoja hätyyttelevä OHMSS oli siihen mennessä ylivoimaisesti kunnianhimoisin ja syvällisin Bond. Se oli myös ensimmäinen yritys tuoda sarjaan jatkuvaa juonta ja Bondin seikkailuihin henkilökohtaisempaa motivaatiota. Vastaavaa koetettiin seuraavan kerran vasta 2000-luvun puolella, kun Bondin kalosseihin astui Daniel Craig.
Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa 007:aa esittää ensimmäistä ja ainoaa kertaa George Lazenby. Mies jakaa mielipiteitä, mutta itse lasken hänet Bondien kärkikastiin. Toki hänen näyttelynsä on hiukan kulmikasta, mutta siinä on myös vilpittömyyttä ja fyysisyyttä, joka sekä Conneryltä että Moorelta jäi puuttumaan. Lazenbyn Bond on kylmempi ja ilottomampi hahmo kuin Conneryn pilke silmäkulmassa seikkaileva playboy, mutta samalla myös hauraampi ja inhimillisempi. Eräässä takaa-ajokohtauksessa Bondilta loppuvat niksit eikä hän enää jaksa edes juosta. Hän vain istuu alas odottamaan vääjäämätöntä ja nostaa talvitakin kauluksen kasvojen peitoksi kuin ihmettä toivoen. En pysty tähän kohtaukseen kuvittelemaan ketään muuta Bond-näyttelijää. Elokuvan loppukohtaus on sarjan mieleenpainuvin ja tunteellisin.
Julman laskelmoiva ja kunnianhimoinen Telly Savalas on ehkä onnistunein ja uskottavin Blofeld, vaikka ikonisin suoritus oli tietysti nähty jo elokuvassa Elät vain kahdesti, jossa Donald Pleasence tulkitsi epämuodostunutta rikollisneroa sarjakuvamaisena pahistiedemiehenä. Diana Rigg on oikeastaan ainoa Bond-tyttö, jolla on hahmona aitoa syvyyttä. Riggin kaltainen ammattinäyttelijä on myös juuri oikea vastapaino Lazenbyn jäyhälle ja ennen aikojaan keski-ikäistyneelle olemukselle. Rigg on kaunis ja nuorekas, mutta ei hölmöllä tai seksuaalisella tavalla. Kaikissa tilanteissa hahmo säilyttää inhimillisyytensä, uskottavuutensa ja arvokkuutensa.
Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on merkittävä myös toimintaelokuvien historiassa. Ohjaaja Peter R. Hunt oli aiemmin työskennellyt Bond-sarjassa leikkaajana, mutta nyt hän pääsi koko elokuvan ohjaksiin. Tämä näkyy nopeina leikkauksina ja kautta linjan näyttävänä kamerankäyttönä. Alppien lumiset maisemat pääsevät tässä elokuvassa oikeuksiinsa. Harmillisesti vain leikkaukset ovat paikoin hieman sekavia, vaikka mistään 2000-luvun action-elokuville tyypillisestä silpusta ei olekaan kyse.
Lazenbylle tarjottiin pitkää sopimusta, mutta hän ei siihen tarttunut vaan suuntasi muita haasteita kohti. Se on mielestäni suuri sääli. Useamman elokuvan tekeminen olisi antanut Lazenbylle mahdollisuuden oppia paremmaksi näyttelijäksi ja tehdä Bondista omansa. Aikaa myöden hänestä olisi todennäköisesti tullut aivan yhtä ikoninen kuin esimerkiksi Mooresta myöhemmin tuli. Samalla koko Bond-sarja olisi saanut uuden suunnan. Paljon mieluummin olisin nähnyt vakavia ja yhteiskunnallisia, 1970-luvun kyynisessä New Hollywood -hengessä tehtyjä Bondeja kuin Mooren antihumanistisia ja kaavamaisia seikkailuja.
⭐⭐⭐⭐½
Timantit ovat ikuisia (1971)
Connery palaa hänen majesteettinsa salaiseen palvelukseen, eikä edes viimeistä kertaa… mutta siitä lisää myöhemmin. Timantit ovat ikuisia on Conneryn Bondeista rutinoitunein. Se ei kuitenkaan rönsyile yhtä pahasti kuin sarjan muutama aiempi osa, mikä tekee tarinalle kaikkiaan ihan hyvää. Fokus on selkeämmin Bondissa ja hänen toimissaan, ei näyttävissä tapahtumapaikoissa, härveleissä tai erikoistehosteissa.
Timantit on pöljempi ja itsetietoisempi kuin aiemmat Bondit. Connery veistelee one-linereita ja on oma valloittava itsensä. Bondin hahmo toisaalta vaikuttaa jopa sosiopaattisemmalta kuin ennen, sillä hymy ei hyydy edes hirvittävimpien murhien tai ydinonnettomuuksien äärellä. Connery ei varsinaisesti enää vaivaudu näyttelemään hahmoa vaan vetelee karismaattisen maailmanmiehen maneereilla.
Yleistunnelma on karnevalistinen – kirjaimellisesti, sillä suuri osa elokuvasta sijoittuu sirkukseen. Blofeldejä nähdään kolme tai neljä, ja loppupuolella arkkikonna sonnustautuu dragiin. Koomisena kevennyksenä Blofeldin kätyreinä häärii murhanhimoinen homopari. Lopussa Bond räjäyttää toisen homoista sitomalla aikapommin tämän perseeseen ja viskaamalla laidan yli.
Jaa niin. Kun Blofeldin tiedemiesapuri kerran oli mukana maailmanrauhan edistämiseksi, niin on sääli, ettei apuri missään vaiheessa kääntynyt isäntäänsä vastaan. Tätä mahdollisuutta jopa pedataan elokuvassa, kun apurille selviää, että Blofeld välittääkin vain itsestään ja rupeaa kyykyttämään ja uhkailemaan tiedemiespoloa. Samaan aikaan tarinassa vieläpä käy niin, että Bond ja hänen naispuolinen liittolaisensa tahattomasti tekevät tyhjäksi toinen toisensa suunnitelmat, eli takkiaan kääntävän tiedemiehen interventiolle olisi tilausta myös maailmanrauhan näkökulmasta. Sen sijaan ongelmat ratkaistaan tylsimmällä mahdollisella tavalla: räjäyttämällä Blofeldin tukikohta.
⭐⭐½✩✩
Boteista ja ostetuista tykkäyksistä mieleen tuli mieleeni amerikkalainen hevibändi Threatin. Muutamia vuosia sitten yhtye saavutti pienimuotoista surullisenkuuluisuutta tehtyään Euroopan-kiertueen, jota kukaan ei saapunut katsomaan.
Orkesterin nokkamies Jered Eames oli luonut Internetiin kokonaisen pienoistodellisuuden, jonka keskiössä oli hänen oma bändinsä. Oli somekanavia, joille oli maksettu kymmeniä tuhansia seuraajia. YouTube-videoita, joihin ohjattiin liikennettä katsojamäärien kasvattamiseksi. Levy-yhtiön ja managerifirman nettisivuja, rocklehtiä ja niiden myöntämiä palkintoja. Kun nettiin tuli tieto konserttiekiertueesta, sadat Facebook-käyttäjät intoilivat asiasta ja ilmoittivat saapuvansa paikalle. Ketään ei tietenkään oikeasti kiinnostanut, mutta se selvisi vasta kantapään kautta. Ikävintä jupakassa oli, että Eamesin taustayhtye oli huijauksesta tietämätön ja joutui mm. itse maksamaan omat matkansa ja ruokansa, kun luvattuja palkkioita ei sitten maksettukaan.
Kaipa sitä on yllättävän helppo vajota tuollaiseen valetodellisuuden kuplaan, jossa ei enää itsekään tiedä, mikä on todellista ja mikä ei. Sehän tässä on jo viimeisen vuosikymmenen aikana nähty, ettei Internet-innostus useinkaan realisoidu tosimaailman suosioksi. Kaikenlaisia protesteja ja yleislakkoja on somessa masinoitu ja tykkäyksiä on tullut sadoin tuhansin, mutta tosiasiassa niihin on osallistunut vain kourallinen ihmisiä. Harvemmin someilmiöitä on myöskään kyetty kovin tehokkaasti tuotteistamaan, ja jos onkin, suosio jää lyhytaikaiseksi.
On oikeastaan aika surullista, kuinka monen ihmisen elämä pyörii Internet-huomion ja siitä kumpuavien ilon ja innostuksen piikkien ympärillä. Pahimmassa tapauksessa ei tosielämän asioitakaan tehdä kuin siksi, että niitä voisi sitten mainostaa netissä. Paljon mukavampaa on tavata ihan oikeita ihmisiä ja käydä oikeissa paikoissa. Internet voi siinä ohessa sitten olla työkalu, jonka avulla etsitään sopivia ihmisiä ja paikkoja tai järjestetään käytännön puolta.
Cheng Pei-pei (1946–2024)
Wuxian kuningatar ja elokuvataiteen ensimmäinen naispuolinen action-tähti Cheng Pei-pei kuoli 17.7. rappeuttavaan aivosairauteen. Hongkongissa uransa tehnyt näyttelijä oli 78-vuotias.
Cheng aloitti uransa jo 1960-luvun alussa. Läpimurtorooliksi muodostui vuoden 1966 Tule juomaan kanssani, Kultapääsky (Come Drink with Me). Miekkaileva sankaritar Kultapääsky palasi pari vuotta myöhemmin heikommassa jatko-osassa Golden Swallow, jolla ei ole paljoakaan tekemistä ensimmäisen kanssa. Muita merkittäviä rooleja olivat talvinen toimintaseikkailu The Shadow Whip (1971) ja japanilaisen imperialismin vuosiin sijoittuva None But the Brave (1973). Nyky-yleisölle Cheng lienee tunnetuin elokuvasta Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (2000).
Toisin kuin monen muun kung fu -elokuvien tähden, Chengin tausta ei ollut niinkään urheilussa tai kamppailulajien maailmassa vaan baletissa ja perinteisessä kiinalaisessa tanssissa. Tämä näkyi hänen hillityn arvokkaassa esiintymisessään ja koreografioissa, joissa vuorottelivat nopealiikkeisen väkivallan ryöpsähdykset ja hiljaista varmuutta huokuvat pysähtyneemmät hetket. Chengin olemuksessa ja hymyssä oli myös sympaattisuutta, joka monilta lihasorientoituneemmilta kamppailijoilta puuttuu.
Chengin varhaiset elokuvat olivat edelläkävijöitä siinä, kuinka ronskia väkivaltaa sai valkokankaalla näyttää, sekä myös toimintakohtausten nopeatempoisessa leikkauksessa.
Syskofrenia: Minä (2018)
Uudehko suomalainen yhtye, jonka musiikki yhdistelee poppia ja jazzia. Mistään muovisesta smoothjazzista ei ole kyse, vaan musiikki on hyvinkin perinteikästä ja oikeilla soittimilla soitettua, vanhan ajan laulelmamusiikkia jossa voi kuulla sävyjä myös sinisilmäisestä soulista. Ainoa kritiikkini kohdistuu albumin äänimaailmaan, joka on paikoin hieman päällekäyvä, pintaan miksattu ja kuiva. Toisaalta ymmärrän, että tässä on haettu livesoundia jossa soittimia on melko vähän ja kaikki erottuvat selkeästi, mutta musiikki ehkä hengittäisi paremmin, jos tuotannossa olisi enemmän kerroksia ja soolosoittimia säestettäisiin hiljaisemmilla kommenteilla ja pienillä yksityiskohdilla. Ei sen tarvitsisi mitään philspectoria olla, mutta kun musiikki on itsessään lempeää, niin soundeissakin voisi olla vielä enemmän soljuvuutta ja unenomaisuutta.
Intouduin ostamaan lisää vanhan koulukunnan black metallia. En tiedä, oliko kyseessä tilapäinen hulluuden puuska, vai itse vanha kehnoko se kävi hölläämässä kukkaron nyörejä.
Venomin varhaistuotannon lähes kokonaisuudessaan kattava laatikko sisältää 7 LP-levyä, muotoon leikatun 7″ kuvalevyn, julisteen, kirjallisuutta ja niin edelleen. Vain sinkut puuttuvat edellä mainittua Bloodlust / In Nomine Satanas -seiskaa lukuun ottamatta.
Venomin ensimmäiset pitkäsoitot olen omistanut jo pitkään, osan sekä uusintapainoksena että alkuperäisinä, mutta päädyin silti ostamaan tämän, sillä alkuperäisiä levyjä ei viitsi loputtomiin soittaa ja uusintapainokset ovat olleet melko leväperäisesti tehtyjä… mutta Perkele, tämä boksi on aivan yhtä juosten kustu, vaikka se mitä ilmeisimmin on tarkoitettu definitiiviseksi. Esimerkiksi laatikon kannesta puuttuu kokoelman nimi ja tilalla on jonkinlainen helvetillinen lorem ipsum. En oikeasti käsitä, miten firma on voinut olla näin huolimaton ja samalla myös niin välinpitämätön, ettei virhepainatuksia ole korvattu teettämällä uusia kansia. Ei se pahvi nyt niin kallista ole, ettei monen sadan euron hintaiseen hirvitykseen voisi nähdä sen verran vaivaa.
Hellhammer, Sveitsin lahja maailmalle. Olin Tom G. Warriorin kipparoiman Triumph of Death -tribuuttiyhtyeen konsertissa pari vuotta sitten, ja olihan se herkkä hetki — niin herkkä, että virnistelin leveästi koko keikan ja höröttelin suuren osan ajasta ääneen. Mistään huumorimusiikista ei missään nimessä ole kyse, mutta bändin alkukantaisissa sanoituksissa, barbaarisen kömpelöissä sävellyksissä ja kulmikkaassa soitossa on viattomuutta ja vimmaa, joka väkisinkin nostaa hymyn huulille. Hyvän mielen musiikkia Saatanan palvonnasta ja sadistisesta väkivallasta!
Itsellekin jäi elokuvasta mieleen tuo repliikki, vaikken olekaan Myytinmurtajia katsonut kuin joskus pari jaksoa sivusilmälle. Eihän se Tunkiomestari ole millään muotoa hyvä elokuva, mutta ihan hyvällä mielellä minä sitä muistelen ja tekijöihinkin suhtaudun kunnioituksella. Kyllä maailma on parempi paikka tämän elokuvan kanssa kuin ilman sitä. On vähän säälikin, että leffa jää niin latteaksi, koska tarvittava tekninen osaaminen oli selvästikin olemassa ja aika pienellä lisävaivalla kokonaisuudesta olisi saanut B-luokan tehosteklassikon. Elokuvan julisteesta tykkään ja olen sitä ihaillut jo kauan ennen kuin itse filmin sain aikaiseksi katsoa.
Viimeksi ostettuja levyjä -lankaan lähettämäni viestit voisi yhdistää olennaisilta osiltaan yhdistää. Kuvat 3. viestistä 1. viestiin vastaavien tekstikappaleiden kohdalle. Viestit 2 ja 3 voi tämän jälkeen poistaa kokonaan.
No, nyt sen pitäisi toimia. Olisi kyllä todella kova sana, jos foorumille ensinnäkin tulisi esikatselutoiminto ja toisekseen mahdollisuus muokata omia viestejä vähän kauemmin kuin vain pari minuuttia julkaisun jälkeeen.
