Mikä ihme on Twin Peaks?
Miksi Twin Peaks on niin merkittävä televisiosarja?
Miksi Twin Peaksistä yhä keskustellaan niin intohimoiseen sävyyn?
Tällaisiin kysymyksiin törmää yhä jatkuvasti. Vastaus voisi tuntua ensituntumalta yksinkertaiselta ja lyhyeltä kuin lasillinen viskiä krapula-aamuna, vaikka todellisuudessa David Lynchin ja Mark Frostin yhteistyön hedelmässä riittäisi tarinaa ja tasoja vaikka muille jakaa. Ensinnäkin, on syytä ymmärtää, että vielä 1990-luvun alussa televisiota pidettiin kaikenlaisten halpisproduktioiden tyyssijana, eikä näköradiossa työskenteleviä lähtökohtaisesti pidetty likimainkaan elokuva-alan tekijöiden veroisina osaajina. Twin Peaksin kaltainen huomattavien tuotantoarvojen ja maailmanluokan nimitekijöiden takaama elokuvatasoinen produktio oli ilmestyessään pelkästään konseptina todella poikkeuksellinen ja rajoja monessakin mielessä rikkonut tapaus.
Silkkana potentiaalisena ajatuksena Lynchin ja Frostin sarjan historia juontaa melkein vuosikymmenen taaksepäin, aikaan, jolloin Lynch oli juuri päästänyt käsistään valtavaan menestykseen yltäneen Elefanttimiehen. Seuraavana keikkana Lynchille ehdotettiin Marilyn Monroen elämästä kertovaa elämänkertaelokuvaa, jonka käsikirjoituksesta vastaamaan oli pestattu muuan Mark Frost. Yksinkertaistettuna: mainittu elokuva ei koskaan valmistunut sen enempää kuin tätä seurannut projekti Steve Martininkaan kanssa. Lynchin agentti ehdotti ohjaajalle siirtymistä television puolelle, ja vaikka ohjaaja itse ei aluksi ehdotukselle lämmennytkään, päätyi tämä sittemmin vakavissaan luonnostelemaan Frostin kanssa jonkinlaista tuppukylään sijoittuvaa saippuaoopperan ja murhamysteerin yhdistelmää, jossa rikoksen hiljalleen selvitessä yleisön annettaisiin rauhassa tutustua värikkäisiin henkilöhahmoihin ja näiden välisiin ihmissuhdekiemuroihin. Alussa usko Twin Peaksin menestykseen oli siinä määrin heikkoa, että sarjan pilotista leikattiin erillinen itsenäinen elokuvaversiokin. Loput sarjan niittämästä menestyksestä varmasti nykyisin tiedämmekin.
Twin Peaksin ensimmäinen jakso alkaa, kun Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaa Twin Peaksin kylää halkovan joen rannalta löydetään Laura Palmerin runneltu ja verinen ruumis muoviin käärittynä. Murhaa selvittämään saapuu Kyle McLachlanin tulkitsema eksentrinen FBI:n agentti Dale Cooper, David Lynchin omakuva, joka kylmän logiikan sijaan luottaa unien, illuusioiden ja selittämättömän mystiikan voimaan, kuten aidon surrealistin kuuluukin. Ja näkyjä Twin Peaksissa tunnetusti riittää: yhtenä jo alkupäässä nähtävistä vakiohahmoista merkittävin on mystinen Bob, Lynchin meikkaajan esittämä pitkätukkainen hahmo, jonka tapoihin kuuluu aina välillä ilmestyä kuvaan ja kadota yhtä salamyhkäisesti. Alkujaanhan koko Bobia ei sarjassa pitänyt ollakaan: kuvauksissa sattuneen töppäyksen vuoksi meikkaaja sattui vain vahingossa eräässä kohtauksessa jäämään kuvaan, mistä Lynch surrealistin intuitiolla keksi kokonaan uuden twistin vielä alkutekijöissään olleeseen tarinaansa. Myös David Lynch itse saapuu esittämään omaa hahmoaan.
Olen monesti saanut kuulla maanittelua, kuinka Twin Peaks on niin turhauttavan omituinen, teennäinen ja epälooginen, mutta omasta mielestäni ihmiset eivät tällaisissa tapauksissa yksinkertaisesti vain ymmärrä katsomaansa. Aitona surrealistina David Lynch työskentelee ns. alitajunta edellä, eikä ihmismieli lähtökohtaisesti noudata perinteisiä logiikan sääntöjä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kaikenlaisilla harhanäyillä olisi jotain erityistä merkitystä tekijälleen itselleen. Suosittelenkin arvon lukijaa tutustumaan vaikkapa psykiatriasta tuttuihin automaatio- ja assosiaatiotekniikoihin, joita uskon Lynchinkin jollain tasolla hyödyntäneen omissa töissään – siis myös Twin Peaksissa. Erityisen silmiinpistävää on Lynchin mieltymys erilaisiin poikkeaviin ja erottuviin hahmoihin, kuten kääpiöihin ja eksentrikoihin, mikä lienee osittain perua myös ohjaajan rakkaudesta Fellinin teoksia kohtaan.
Henkilökohtaisesti Twin Peaksin edellisestä katsomiskerrasta olikin aikaa sellaiset parikymmentä vuotta. Uusintakierroksella ja vähän kokeneempana katsojana kiinnitin mielestäni huomion muutamiin kiehtoviin yksityiskohtiin, joita en aiemmin osannut siinä nautiskellessani panna merkille alkuunkaan. Twin Peaksin kerronta on sulavaa kuin tanssi, ja kohtauksesta toiseen leikataan tyypillisesti kaikkea muuta kuin töksähtäen ja sattumanvaraisesti: monesti kohtauksessa fokus on keskittynyt johonkin yksityiskohtaan tai dialogissa viitataan tiettyihin yksityiskohtiin, kuten kahviin tai ulko-oveen, mistä seuraavassa kohtauksessa ovi avautuu tai nähdään ihmisiä juomassa kahvia. Melkin jokainen leikkaus koko sarjassa toimii tällaisella johdonmukaisella logiikalla. Murhamysteerin askeleittain etenevä ratkaisukin tuntuu kuin tarinalta tarinassa televisiosarjassa, jossa ihmiset katsovat televisiosarjaa. Mikäli lukija muistaa Martin Scorsesen esittämän ajatuksen elokuvasta kuin unena, voinee Twin Peaksia luonnehtia ”uneksi” unista. Taattua surrealismia siis.
En pidä erityisen hedelmällisenä alkaa ruotia läpi Twin Peaksin kaikkia hahmoja tai kiemuroita, sillä uskon näistä jo kuullun tarpeeksi muualla, ja vaikka ei olisikaan kuultu, miksi lähteä spoilaamaan? Olennaista Twin Peaksissa on sen kaikin puolin ylivertainen toteutus sekä sopivana yhdistelmänä nautintohermoja sekä vähän muitakin paikkoja kutkutteleva, tyylillisillä kontrasteilla mestarillisesti leikittelevä kauhu-jännäri-draama-komedia, jossa kaikenlainen selittämättömyys ja mystisyys ovat merkittävä osa koko sarjan viehätystä. Ensimmäisen kauden näyttelijöistä erityisesti mainittakoon ilmiömäinen Ray Wise Laura Palmerin isänä sekä Bobby Briggsin Yhdysvaltain ilmavoimien yliluonnollisia ilmiöitä tutkivassa huippusalaisessa jaoksessa työskentelevää isää näyttelevä Don S. Davis – joka näytteli myös Dana Scullyn taattoa Salaisten kansioiden ensimmäisellä tuotantokaudella samassa episodissa sarjamurhaajana revittelevän Brad Dourifin kanssa. Eikö maailma olekin pieni?
Ajattelin ensi alkuun antaa Twin Peaksin ensimmäiselle tuotantokaudelle pilanpäiten vain neljä ja puoli tähteä, mutta viime yönä näin unen, jossa takaperin puhuvan tanssivan kääpiön kanssa punaisiin verhotussa huoneessa pogoileva David Lynch tuli kuiskaamaan korvaani: ”poika perkele täydet pisteet Twin Peaksille tai sinut ympärileikataan”. En halua ottaa mitään riskejä, jos vaikka David Lynch oikeasti palaisikin kostamaan kunniattoman pyhänhäväistykseni tämän mestariteosta kohtaan.