Laura Palmer kuoli ja haudattiin, surrealistipoliisi Dale Cooper selvitti murhaajan henkilöllisyyden… ja mitä sitten? Monelle televisionkatsojalle ympäri tellusta Lynchin ja Frostin murhamysteeri oli olennainen syy koko sarjan katsomiseen, ja kauan kaivatun kliimaksin viimein saavutettua lakikorkeutensa koko juttu alkoikin nopeasti lässähtää kasaan. Vaikka Twin Peaksista tarkoitettiinkin alusta asti paljon suurempaa kokonaisuutta, ei toisen tuotantokauden päämäärättömältä tuntuva alku luvannut mitään järin mielenkiintoista jatkoltakaan. Sarjan katsojaluvut alkoivatkin vähitellen valua pakkasen puolelle, jolloin myös alusta asti projektista epävarma televisiokanava antoi määräyksen ns. letkujen irrottamisesta, jahka aiemmin sovitut velvoitteet vain saatiin hoidettua pois alta. Toisin sanoen alkuperäinen Twin Peaks jäi lopulta tyngäksi ja päättyi epämääräiseen cliffhangeriin.
Juonellisesti Twin Peaksin toisen tuotantokauden tapahtumia pedattiin jo hyvän matkaa ensimmäisellä kaudella. Muutamissa episodeissa esimerkiksi viitattiin lyhyesti karkumatkalla olevaan ex-FBI-agentti Windom Earliin ja tämän Cooperille lähettämistä hämäristä viesteistä. Toisella kaudella tästä salaperäisestä hahmosta kasvaa yksi koko sarjan keskeisimmistä antagonisteista yhdessä Bobin kanssa. Tapahtumat lähtevät tässä tapauksessa liikkeelle Earlin asettauduttua taloksi vanhaan ränsistyneeseen metsämökkiin, josta käsin tämä alkaa yksitellen surmata tielleen osuvia kulkijoita. Jokaisen ruumiin mukana tämä lähettää viestin shakkisiirrosta, johon tämä odottaa Cooperin vastaavan omallaan lehti-ilmoituksena. Cooperin strategiana on yksinkertaisesti minimoida vainajien määrä ja pysäyttää Earl, Earlin taas saada käsiinsä kuningas, eli agentti Cooper itse.
Yhtenä olennaisena syynä Twin Peaksin tason laskuun on esitetty Lynchin itsensä vähäistä osallistumista sarjan jälkimmäisen puoliskon tuotantoon muiden kiireidensä vuoksi. Tiedä sitten missä määrin syy on Lynchin ja missä muiden, mutta omasta mielestäni muutamaa toisella tuotantokaudella nähtävää turhalta täytemateriaalilta kalskahtavaa sivujuonta tuskin pystyisi puolustamaan sanallisesti edes agentti Cooperin unista tuttu takaperin puhuva tanssiva kääpiö. Tällä tietysti viittaan erityisesti toisen kauden alussa nähtävään, useita jaksoja kestävään juttuun erään sivuhahmon hetkellisestä, Amerikan sisällissotaan liittyvästä mielenhäiriöstä. Kyseinen soppa on muusta tarinasta täysin irrallinen, tuntuu jatkuvan loputtomasti, eikä lopulta liity suoraan yhtään mihinkään. Tallenteelta katsottuna tällaiset ikävät kauneusvirheet voi toki kätevästi kelata yli, mutta muuten televisiosta katsottuna katsojan peppukipu on taattu.
Tuotantoarvoiltaan Twin Peaksin toista tuotantokautta ei käsikirjoitusta lukuun ottamatta juuri voikaan ensimmäistä kehnommaksi juuri haukkua, ja katsojan onneksi juonellinen antikin alkaa loppua kohden jälleen tiivistyä. Alkujaan pidin Twin Peaksin alkuperäistä finaalia harvinaisen tökerönä ja typeränä, mutta vanhemmalla iällä olen oppinut arvostamaan tekijöiden näkemystä yhä enemmän ja enemmän. Ymmärtääkseni Lynch ja Frost ovat saaneet lopun mytologisempaan antiin inspiraationsa erityisesti vanhoista okkultistisista kirjoituksista ja tietyistä klassisista kauhutroopeista, joista erityisesti kaksoisolennon kohtaaminen on sarjan sisäisen logiikan kannalta keskeinen konsepti – johan Twin Peaksin itsensä nimikin tähän viittaa.
Oikeaoppisen kauhun tapaan Twin Peaksin toisen kauden lopetus jättää samalla enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Agentti Cooperille tapahtui jotain pahaa, mutta mitä? Mitä tapahtui Windom Earlille? Entä Bob? Näihin ja muutamiin muihinkin kysymyksiin saatiin vastauksia – tavallaan – vasta paljon myöhemmin julkaistulla kolmannella tuotantokaudella – sekä roppakaupalla uusia kysymyksiä ja mysteeri poikineen. Itse uskoisin Lynchin ja Frostin tässä vaiheessa kuitenkin jo mieltäneen menettäneensä pelin, ja mielipuolisesti nauravan verisen agentti Cooperin kohtalon kuvastaneen samalla keskeisten tekijöidensä senhetkisiä pessimistisiä mielenmaisemia. Ne kirotut televisiopäättäjät…
