Spoilerivaroitus on tästä eteenpäin voimassa, joten yllätyksien haluajien on syytä lopettaa lukeminen nyt.
Richter Belmont (Edward Bluemel) joutui melkoisen takaiskun kohteeksi, mutta Alucardin (James Callis) muodossa saapunut odottamaton onnenpotku rauhoitti ilkeän Drolta Tzuentesin (Elarica Johnson) hautalevolliseksi. Se antaa tilaisuuden nuolla haavoja. Koetut takaiskut laittoivat ennestään kiukkuisen Maria Renardin (Pixie Davis) vielä pahempaan tilaan, eikä Tera (Nastassja Kinski) ole enää sovelias moraalisena kulmakivenä olemiseen. Monta nimeä omaava vampyyrimessias (Franka Potente) juonii omiaan ja Haitilta saapunut Annette (Thuso Mbedu) osoittautuu em. vampyyrimessiaan muodostaman ongelman hengelliseksi avaimeksi. Petolliseksi ja syntiseksi osoittautunut apotti (Richard Dormer) operoi kirjaimellista helvetinkonetta ja samaan aikaan Olrox (Zahn McClarnon) kieroilee itsenäisesti juonijoiden ja juonikampittajien keskellä. Luvassa on rumien otuksien ja veripärskeen kuvittamaa ryminää, jossa Ranskan vallankumouksen aikainen Pariisi palvelee kulissina.
Ensimmäinen kausi jäi pahasti kesken dramaattisten kaarien suhteen. Se on vähemmän miellyttävä kerrontatapa animaatiossa, joka muodostaa selkeästi dramaattisen kaaren. Mutta onneksi Castlevania: Nocturne kakkoskaudellaan palaa harsimaan nämä juonilangat kasaan ja lopputulos näyttää ja kuulostaa hyvältä, vaikka on reunoiltaan kovin risainen ja monet mielenkiintoiset yksityiskohdat jäävät harmillisen raakileiksi. Pääasiassa Chris Bradleyn rustailemat käsikirjoitukset ovat ajoittain todella vahvaa tekstiä yksittäisiä kohtauksia ja tarinan ideoita katsellessa, mutta selväksi tulee, että pääosa budjetista on mennyt animaattorien palkkoihin, sillä näyttävyyttä löytyy isosti ja kuvasto miellyttää kovasti. Hektinen rytmi ja spektaakkelin savu tekee juuri niiden tärkeimpien hahmojen omat dramaattiset kaaret melkoisen lahoiksi. Se ei ole ollenkaan miellyttävää, vaikka Belmontin klaanin patriarkka Juste (Iain Glen) hieman pehmenee tarpeen sanelemana.
Edward Bluemel on tarinan kirkasotsainen sankari, joka mäiskii näljäkkeet tieltään asein ja taikavoimin. Sellaista voi odottaa, eikä roolisuoritusta voi erityisemmin moittia. Thuso Mbedu muodostuu tarinan sankarittareksi, mutta mukaan lyöty romanttinen alajuoni menee liiankin nopealla vauhdilla, joten hahmokehitys ei näiden kahden välillä vakuuta. Mutta se on käsikirjoittajien ongelma. Pixie Davis joutuu kaikista isoimpien koettelemusten kohteeksi ja Richard Dormer tämän henkilökohtaisena vihollisena tarjoaa traagisen roiston. Iain Glen ja Nastassja Kinski ovat vanhemman kaartin viisaita. Jälkimmäisen maksama hinta on melkoisen iso.
Franka Potente on aiheesta valtavan egon omaava pääpahis, eikä tämän velttoa sadistisuutta pehmennä arvokkuus tappion edessä. Elarica Johnson ykköskätyrinä on ilkeä ja petollinen haaskalintu, joka pelasi pitkää peliä. Tämä osoittautuu yhtä heppoiseksi todellisen takaiskun iskiessä. Zahn McClarnon toimittaa ilmiselvän kunnianosoituksen Anne Ricen enemmän kuin hieman homoseksuaalisia vampyyriprotagonisteja kohtaan. Tämän suurin ongelma on juuri siinä, että atsteekkina elänyt Olrox ei näytä, kuinka sieluton hirviö hän oikeasti on, vaan enemmänkin jauhaa tyhjää kiintoulostetta Mizrakille (Aaron Neil). Silti roolin karismaattisuutta ei voi kieltää. James Callis on saman kuolemattoman tarkkailijakolikon kääntöpuoli ja tämän kohdalla puuttuvan hirviömäisyyden voi ymmärtää.
Barokkiset puitteet näyttävät hyvältä, eikä näyttelijöitä voi moittia ammattitaidon puutteesta. Mutta aivan liikaa kerronta-aikaa menee spektaakkelin näyttämiseen ja se nakertaa draaman vakuuttavuutta. Edouardin (Sydney James Harcourt) ja muiden mielensä säilyttäneiden yön olentojen muodostama juonikuvio jää sekin harmillisen ohkaiseksi sivuviitteeksi ja sama pätee kokonaisuuteen, minkä palat muodostavat sekavuuden. Moni hyvä alajuoni jää harmillisen raakileeksi päähahmojen tieltä ja nämä tarjoavat enemmän spektaakkelia kuin hyvää tarinaa. Vampyyrimessiaan juonen surkeaan epäonnistumiseen päättyvä tarina on melkoisen nopealla tahdilla huiskittu kasaan, joskin toissijainen perhedraama tarjoaa jämäkämmän sivujuonteen. Luonnollisesti kaikkia roistolankoja ei katkaista, joten mahdolliselle kolmannelle kaudelle on mahdollinen antagonisti jo tarjolla.
Hienojen puitteiden spektaakkeli pääsee selkeään loppuun ja verta pärskitään melkoisen yhdentekevässä draamassa ilmoille isoissa määrissä. Se miellyttää kovasti lähdemateriaalin ystäviä, mutta tarina on harmillisen lattea, rönsyily ei johda minnekään, eikä se ole ollenkaan miellyttävää. Edeltäjäänsä heikompi kokonaisuus, mutta yksittäiset hetket ovat vakuuttavia ja Claudio Monteverdin madrigaali koskettaa sieluja.
