Animaation tuotannollinen ja tekninen evoluutio 1980-luvun alkuvuosista aina uudelle vuosituhannelle on kuin mitäkin suurta sankaritarinaa: Varhaiskauden korporatiivisen mallin alalla korvasi nopeasti maanläheisempi pienstudioita suosiva järjestelmä, jonka ydinajatuksena oli tarjota kenelle tahansa mahdollisuus myydä ideansa televisiokanaville ilman turhia välikäsiä. Evoluution seuraava askel oli alkaa järjestää kilpailuja ja värvätä firmalle lähettyjen näytteiden perusteella lahjakkaimpia osaajia ja parhaita ideoita suoraan minimivaivalla ja -kustannuksilla. Animaatiovallankumouksen kiimaisimpina vuosina yksittäisille tekijöille soitettiin kilpailevista firmoista jo työpaikoilleenkin yhteistyön toivossa. 1990-luku olikin animaation maailmassa suoraan sanottuna positiivisessa mielessä täysin seinähullua aikaa, ja tuolloin hyvä meininki vielä tuntui jatkuvan ikuisesti.
Butch Hartman oli yksi monista Cartoon Networkin leivissä kasvaneista nuorista lahjakkuuksista yhdessä Genndy Tartakovskyn, Craig McCrackenin, Rob Renzettin, Seth MacFarlanen ja muutaman muun alansa johtavan suurmiehen kanssa. Nimet lienevät tuttuja, mikäli koskaan olet katsonut televisiota tai ylipäänsä animaatioita – kurkista vaikka Googlesta. Näihin aikoihin koko remmi teki erityisen luovaa ja hedelmällistä yhteistyötä Dexterin laboratorion parissa ennen suurenmoisen luovan yhteenliittymän hajoamista ja jalkautumista eri ilmansuuntiin keskenään kilpailevien televisiokanavien palkkalistoille. Hartmaniin itseensä oltiin Nickelodeonin toimesta yhteydessä jo hyvän matkaa ennen tämän aiempien projektien valmistumista. Tätä työnhakuaan silmällä pitäen mies menikin myöhemmin velvollisuuksistaan vapauduttuaan luonnostelemaan omien sanojensa mukaan ”vartissa” yksinkertaisen idean pojasta ja kahdesta haltijakumista, ja homma olikin sitten sillä selvä: Hartman sai paikan Nickelodeonilta.
Timmy Turner on aivan tavallinen koululainen. Timmyn vanhemmat ovat liian kiireisiä huolehtiakseen tämän tarpeista pintaa syvemmältä, joten suuren osan ajastaan Timmy joutuu kärsimään sadistisen lapsenvahdin kiusattavana. Koulussakaan ei aina mene se paremmin: Timmy on palavasti rakastunut erääseen suosittuun tyttöön, joka kuitenkaan ei näytä osoittavan tätä kohtaan ystävyyttä kummempaa – jos aina sitäkään. Niinpä Timmyn synkeän elämän ammottavan aukon paikkaavat kaksi haltijakummia, Wanda ja Cosmo, jotka jokaisessa episodissa toteuttavat yhden Timmyn monista toiveista vain palauttaakseen lopulta kaiken ennalleen. Tällöin Timmy saa myös jonkinasteisen moraalisen opetuksen, kuten oikeaoppisessa lastenohjelmassa kuuluukin.
Hartmanin sydämellisen ja opettavaisen piirrossarjan perimmäinen vitsi piilee sen salakavalassa epäkorrektissa kyynisyydessä ja ironisuudessa: perheen pienimmät eivät välttämättä katsoessaan esimerkiksi ymmärrä, kuinka hämmästyttävän julma ja armoton Timmyn maailma oikeasti onkaan – erityisesti lapsenvahti Vicky, joka retuuttaa ja nöyryyttää lapsia melkein rikossyytteiden arvoisesti. Vickyä vastaavasti pilkataan mm. muuttamalla tämä lehmäksi tai muuten mukiloimalla sadistisesti osana onnelliseksi tarkoitettua loppua. Kun Timmy taas toivoo kasvavansa aikuiseksi, tämän linnareissu kaljuuntuvana kaljamahaisena äijänä on juuri niin karun aitoa ja omalla tavallaan hauskaa kuin mitä ysärillä oli vielä mahdollista televisiopiirretyissä näyttää. Kun Timmy toivoo saavansa pitää yksin elämänsä rakkauden, paljastuukin ihastus tavalla tai toisella vinksahtaneeksi ja Timmyn verta janoavaksi hulluksi. Renin & Stimpyn raivoa ja tyrmistyttävää röyhkeyttä huokuva Butch Hartman ei anna katsojalle armoa – ja hyvä niin.
Timmy ja haltijakummit ei ollut vain suosittu sarja kaikenikäisen yleisön keskuudessa – kyseessä oli yksi aikansa animaatiomaailman ilmiöistä Paavo Pesusienen rinnalla sekä huomattava osa koko 2000-luvun alun Zeitgeistia. Suomessa tätä sarjaa ei kuitenkaan taidettu koskaan näyttää ilmaiskanavilla, mistä syystä meikäläinen yleisö ei myöskään tainnut oikein osua Hartmanin loihtiman tsunamin vietäväksi. Kotimaisia televisiopäättäjiä ei tästä vääryydestä voine täysin syyttää, sillä Nickelodeonin itsensäkin toiminta oli Timmyn ja haltijakummien kohdalla kuin jostain absurdista vitsikirjasta: Hartman on jälkikäteen kertonut, kuinka koko sarja piti useampaan otteeseen lopettaa ja tuotantotiimin jatkaa muihin projekteihin, monesti päätösjuhlatkin ehdittiin järjestää, mutta viime tipassa johto tyypillisesti pyörsikin päätöksensä, ja edetessään yhä väsyneemmäksi käyvää piirrettyä pidettiin lopulta väkisin elossa vuosikausia. Viimeisen lopetuspäätöksen tultua tekijät eivät enää viitsineet edes reagoida kuin olankohautuksella.
Yleisenä nyrkkisääntönä Timmyn ja haltijakummien ensimmäiset viisi tuotantokautta, siis ne alkuperäiset, ovat laatua. Kuudennesta eteenpäin sarjassa alettiin esitellä yhä uusia sivuhahmoja – vauvaa, koiraa, serkkua, ym. – jotka eivät hetkellistä uutuudenviehätystä pidemmälle lisänneet tai parantaneet katselukokemusta mihinkään suuntaan. Loppua kohden alkupään kyynisyyttä alettiin vielä silotella ja jopa sarjan sisäistä logiikkaa laiminlyödä erittäin silmiinpistävällä tavalla. Haltijoilla esimerkiksi on Disneyn Aladdinin tavoin omat kirjoittamattomat sääntönsä ja kieltonsa, joihin alkuperäisessä sarjassa viitataan tuon tuostakin, ja joilla ei lopussa ole enää juurikaan väliä kuin juonen erikseen vaatiessa. Yksittäisiä laadukkaita episodeja löytynee myöhemmiltäkin tuotantokausilla, mutta yleistrendi on sarjan edetessä laskeva. Ainoastaan huikean muistettava tunnusmusiikki alkuvideoineen onnistuu lopulta säilyttämään tuoreutensa koko sarjan keston ajan.
Timmy ja haltijakummit on toisin sanoen erittäin epätasainen sarja, jonka tekeminen alkoi loppuaan kohden käydä myös tekijöidensä hermojen päälle. Koska kaikki on suhteellista, mainittakoon tässä kuitenkin Hartmanin luomuksen erilaisten spin-offien ja näyteltyjen elokuvien sekä televisiosarjan olevan todellisuudessa järjestään vieläkin syöpäisämpää jälkeä kuin alkuperäinen kehnoimmillaankaan. Hartman itse jatkoi viimeisen epäonnistumisen myötä matkaansa mielekkäämmäksi kokemiensa työkeikkojen pariin – vain palatakseen lopulta Nickelodeonille tuottamaan jo kolmannen inkarnaation samasta aiheesta. Tämä ei ole edes vitsi: Timmy ja haltijakummien viimeisin tuleminen näki päivänvalon vasta tänä vuonna. Olin jo kirjoittamassa kaunista epilogia Hartmanin kunniakkaan uran kauniista iltaruskosta – kunnes huomasin miehen taas langenneen.
Oi hyvä Luoja, kuinka monta munuaista tai karitsaa minun on oikeasti uhrattava, että tämä turhakkeeksi väljähtänyt, alkujaan hyvä sarja jo ymmärtäisi lopettaa?
