Etusivu › Foorumit › Legendaloota › Bond… James Bond
- Tämä aihe sisältää 4 vastaukset, 2 ääntä, ja päivitettiin viimeksi 6 päivää, 21 tuntia sitten
Miihkali toimesta.
-
JulkaisijaArtikkelit
-
-
13.06.2024, 21:16 #152740
Miihkali
OsallistujaOlen ottanut asiakseni katsoa kaikki Bond-elokuvat järjestyksessä. Raportoin katselmuksista silloin tällöin, kun jaksan, ehdin ja muistan. Olkoon lanka samalla omistettu koko aiheelle yleisemmin: romaaneille, elokuville että näyttelijöille.
Salainen agentti 007 ja tohtori No (1962)
Bond-saagan ensimmäinen osa Tohtori No sai mutkan kautta alkunsa Jamaikan matkailumainoksena. Melko pienellä budjetilla filmattu avausosa onkin enemmän B-elokuva kuin spektaakkeli, ja muutamat kohtaukset ovat suorastaan typeriä.
Elokuvan pohjaksi valittu romaanikaan ei välttämättä ollut paras mahdollinen avaus, sillä Fleming oli kirjan kirjoittaessaan iskenyt 007:sta tarinaa jo useamman tuhatta sivua ja juoni onkin sangen lennokas, enemmän supersankarisarjakuvien kuin vakoilujännärin ainesta. Elokuvasovitus ensimmäisestä Bond-romaanista (Casino Royale, 1953) olisi todennäköisesti esitellyt hahmon ja miljöön paremmin ja antanut järkevämmän kuvan siitä, millaisia salaisen agentin työkeikat tavallisesti ovat. Homma olisi sitten luontevasti voinut myöhemmissä elokuvissa eskaloitua.
Puutteista huolimatta Tohtori No’ssa on imua, eikä filmi missään nimessä ole sarjan huonoimpia. On hullu tiedemies, maanalainen laboratorio, kuolettavia ansoja, kohtalokas nainen ja merestä puolialastomana nouseva naislapsi Honey Rider, sekä tietysti itsevarmuutta, miehisyyttä ja seksiä tihkuva Sean Connery skottiaksentteineen ja rintakarvoineen. Viisaasti jo aivan ensimmäisessä Bondissa tuotiin älyvapaaseen tarinaan parodian elementtejä, ja tältäkin osin elokuva viitoitti tietä sarjan myöhemmille osille. Muistettavin kohtaus nähdään heti alussa, kun Bond pelaa baccarat’ta, kertoo nimensä ja surffihenkinen kitarateema kajahtaa etteriin.
⭐⭐⭐✩✩
Salainen agentti 007 Istanbulissa (1963)
Varhaisten Bond-elokuvien juonet olivat yleensä jokseenkin yksinkertaisia ja suoraviivaisia. Istanbulissa on tähän poikkeus, sillä Bond jopa tekee ihan oikeaa tiedustelutyötä ja sivuhahmoja kehitetään tavanomaista pitemmällee. Kyseessä on myös ensimmäinen Bond, jossa 007 matkustelee oikein urakalla. Myöhemmin eksoottista matkakohteista ja maailmankiertueista tuli Bond-elokuvien vakiokauraa. Toki jo Tohtori No sijoittui Jamaikalle, mutta siinä ei sitten toisaalta käyty missään muualla.
Conneryn Bondeista Istanbulissa lienee uskollisin Flemingin romaaneille ja hahmolle. Myöhemmissä osissa elokuvat alkoivat enenevässä määrin keskittyä sarjan tiettyihin toistuviin tunnuspiirteisiin, kuten ansoihin, vempaimiin, naisseikkailuihin jne. Samalla Bondin hahmo pitkäksi aikaa pelkistyi Conneryn karismaan ja machoiluun, mikä ei sinänsä tietenkään ole huono asia.
Pieni huomio: ensimmäisessä elokuvassa Bond vietteli baccarat-pöydässä Sylvia Trenchin, ja tässä elokuvassa romanssi ohimennen jatkuu. Sen enempää jatkuvuutta ei alkupään Bondeissa ollutkaan, ellei sellaiseksi laske toistuvia rikollisjärjestöjä johtohahmoineen. Myöskään Bondin yksityiselämää ei ennen George Lazenbyn lyhyttä Bond-pestiä tarkemmin luodattu. Sinänsä hiukan sääli, ettei elokuvien välille rakennettu enempää jatkuvuutta. Episodisuus on sinänsä ihan toimiva ratkaisu, joka varmasti on osaltaan pitänyt sarjan elinvoimaisena näihin päiviin saakka, mutta tällaiset pienet viittaukset aiempiin elokuviin mielestäni mukavasti rakentavat maailmaa ja hahmoja. Mutta ei auta, neiti Trenchin kohtalona oli jäädä vanhaksi piiaksi.
⭐⭐⭐✩✩
007 ja Kultasormi (1964)
Kultasormi on Bond, johon kaikkia muita Bondeja verrataan. Siinä sarja löysi toimivan kaavan ja tyylin, joka melko muuttumattomana toistui Conneryn ja Mooren myöhemmissä elokuvissa. Ehkä huvittavimpana piirteenä on mainittava, ettei Bond edes yritä salailla olemassaoloaan ja tehtäväänsä – vaikka tämä kai lähtökohtaisesti kuuluisi salaisen agentin toimenkuvaan – vaan ilmoittautuu pahikselle ja hienovaraisena tiedustelutoimintana alkanut operaatio degeneroituu kukkoilevien alfaurosten väliseksi minä tiedän että sinä tiedät -peliksi. Ehkäpä siksi Kultasormi oli ensimmäinen Bond-elokuva, jonka suomenkielisestä nimestä pudotettiin pois ”Salainen agentti”.
Loppuratkaisu on hölmöhkö ja perustuu lähinnä siihen, että pahisten armoille joutunut Connery viettelee Kultasormea palvelevan naisihmisen, joka sitten pettää isäntänsä. Sinänsä ihan kiinnostava käänne, sillä yleensähän kuvio menee niin päin, että pinteeseen joutunut neito joutuu tarjoamaan miehille seksiä vastineeksi pelastumisestaan… Bondin superauton kääntyvää rekisterikilpeä ei muuten taideta elokuvassa lainkaan käyttää tositoimissa, vaikka ominaisuutta esitellään jopa alkuteksteissä.
Pieniin kauneusvirheisiin on kuitenkin kovin vaikea kiinnittää huomiota, sillä elokuva toimii oman sisäisen logiikkansa puitteissa niin hyvin. Ikivihreä tunnusmusiikki on ensimmäinen Bond-sarjan monista mestariteoksista – jos siis jätetään laskuista jo edellä Tohtori No’ssa kuultu kitarateema – ja alkutekstiosuus kultaisine naisineen on visuaalisesti häikäisevä.
⭐⭐⭐⭐½
Pallosalama (1965)
Kultasormen jymymenestyksen jälkeen Bondien budjetit kasvoivat tuntuvasti. Tämä ei valitettavasti kuitenkaan johtanut parempaan laatuun. Pallosalamassa on kaikkea liikaa: erikoistehosteita, toimintakohtauksia, lentokoneita ja sukellusveneitä. Ennen kaikkea siinä on liikaa pituutta.
Vedenalaisten toimintakohtausten ongelmana sitä paitsi on, että kaikki hahmot näyttävät samalta ja heitä joka tapauksessa esittävät sijaisnäyttelijät. Bond ei mielestäni ole kiinnostava hahmo niinkään siksi, mitä hän tekee, vaan olennaista on, miten hän sen tekee. Tämä erityisesti vielä korostuu varhaisissa Bondeissa, joita Conneryn karisma niin vahvasti kannattelee.
Muutamia irtohuomioita. Bondin hahmo on tässä elokuvassa psykopaattisimmillaan: ensin hän raiskaa naisen (joka tosin nauttii kokemuksesta) ja heti perään lukitsee pahismiehen saunaan käristymään. Bondin CIA-sidekickia Felix Leiteria nähdään tässä elokuvassa enemmän kuin missään muussa sarjan osassa, mikä on ihan mukavaa vaihtelua. Dekkarihengessä Bond seurailee johtolankoja ja tutkii mysteeriä, mikä on ihan mukavaa vaihtelua. Kohtaus, jossa Bond istuttaa hengettömän pahisnaisen pöytäseurueeseen ja toteaa tämän olevan ”kuolemanväsynyt”, on jäänyt mieleen jo lapsuudesta.
⭐⭐✩✩✩
Elät vain kahdesti (1967)
Tämä oli lapsena suosikkibondini, mutta viehätys on jo aiemmilla katsomiskerroilla laskenut. Pääasiallinen ongelma löytyy käsikirjoituksesta, jossa ei ole päätä eikä häntää. Jos Pallosalama oli turhan pitkä, niin tässä on vastavuoroisesti liiankin kova tempo eikä oikein lihaa luiden ympärillä. Esimerkkinä mainittakoon vangittua agenttia himoitseva kiduttajatar Helga Brandt, joka kohtalokkaitten Bond-naisten kategoriassa periaatteessa kuuluu kiinnostavampaan osastoon. Hyvin hämmentävien ja nopeiden leikkausten päätteeksi Bond päätyy lentokoneeseen Brandtin kanssa, kone paljastuu ansaksi, Brandt loikkaa laskuvarjolla ja Connery tekee hätälaskun. Hetkeä myöhemmin ollaankin jo taas maassa ja Brandtia rangaistaan epäonnistumisesta kuolemalla.
Juonessa on aika paljon aiemmista osista kierrätettyjä aineksia, ja ylipäätään kokonaisuudesta näkee, että käsikirjoitus laadittiin kiireessä. Japanilaiseksi naamioitu Connery ei ole millään tavalla uskottava, ja Bondin avioliittoa ja saaren kalastajayhteisöön soluttautumista koskeva sivujuoni on loppujen lopuksi turha, sillä Bond ei hyödynnä kyläyhteisössä saavuttamaansa sisäpiiriläisasemaa mitenkään vaan lähtee ensi tilaisuuden turvin hiippailemaan ja ammuskelemaan. Elokuva on todennäköisesti Bond-saagan sovinistisin osa, tai kuten Bondin japanilainen työtoveri asian muotoilee: ”In Japan, men always come first, women come second.” En sano, etteikö kylpevien bikininaisten hyväiltävänä röhnöttävä Connery olisi kutkuttava näky. Minulla oli joskus elokuvan juliste seinälläkin, mutta se on valitettavasti kadonnut. Juliste siis, ei seinä.
Kaikkiaan elokuva on selvä parannus Pallosalamaan. On komeita maisemia, jänniä vempeleitä, mieleenpainuvia sivuhahmoja ja sarjan siihen mennessä näyttävin lopputaistelu. Eikä sovi unohtaa ninjoja ja muuta japanieksotiikkaa. Bondkin taisi elokuvassa jonkinlaisen ninjakoulutuksen saada, mutta se ei kyllä realisoidu miksikään erityisen ninjamaiseksi toiminnaksi, vaan samoilla maneereilla mennään. Ernst Stavro Blofeldin kasvot paljastetaan ensi kertaa, ja vaikka kohtaus onkin pieni antikliimaksi jo ensimmäisessä elokuvassa alkaneen vihjailun jälkeen, niin kiistatta kyseessä on ikimuistoinen hetki ja ikoninen pahishahmo.
⭐⭐⭐✩✩
-
13.06.2024, 22:27 #152741
Ben Turpin
OsallistujaItselläni oli samainen projekti tasan vuosi sitten. Ysärin lapsena minulle Brosnanin ja Craigin tähdittämät Bondit ovat olleet ne tutuimmat, joten oli hauska tutustua Conneriin, Mooreen, Daltoniin ja jopa Lazenbyyn (”Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa” oli oikeastaan todella mainio). Roger Mooren Bondit olivat suosikkejani: rentoa camp-agenttiviihdettä, eskapismia parhaimmillaan.
Jos kaipaa suomalaista Bond-tarinointia ja kulissien takaista infoa, kannattaa kuunnella Bondaillaan -nimistä podcastia, joka käy läpi kaikki leffat yksi kerrallaan, kirjoja unohtamatta. Itse kuuntelin aina heti perään jakson siitä elokuvasta, jonka olin katsonut. Löytyy mm. Spotifysta.
Sitten vielä omat lempparit ja inhokit:
Paras Bond: Roger Moore
Paras pahis: Le Chiffre elokuvasta Casino Royale
Paras kätyri: Rautahammas
Paras tunnari: Wings – Live and Let Die
Paras elokuva: Casino RoyaleHuonoin Bond: George Lazenby
Huonoin pahis: Lyutsifer Safin elokuvasta No Time to Die
Huonoin kätyri: Necros elokuvasta 007 vaaran vyöhykkeellä
Huonoin tunnari: Madonna – Die Another Day
Huonoin elokuva: Timantit ovat ikuisia -
11.08.2024, 21:31 #153087
Miihkali
OsallistujaProjektini jatkuu hitaasti mutta varmasti. Tässä mietteitä 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Bondeista, joita voi pitää siirtymäkautena Connerystä Mooreen.
Casino Royale (1967)
Ensimmäiseen Bond-romaanin perustuva parodia, joka vilisee kuuluisien näyttelijöiden cameo-rooleja ja jossa James Bond -nimisiä hahmojakin nähdään useampia. Järjellistä juonta teoksesta on turha hakea, ja se on oikeammin vain sarja erilaisia Bond-henkisiä sketsejä, jotka sijoittuvat milloin mihinkin miljööseen ja jotka pääsääntöisesti jatkuvat aivan liian pitkään.
Joka suuntaan rönsyävä elokuva on absurdeissa käänteissään ja kiihkeässä nopeatempoisuudessaan suorastaan psykedeelinen. Alkuperäisestä romaanista ei ole säilytetty kuin muutamia kohtauksia, ja kokonaisuus todennäköisesti toimisikin paremmin, jos elokuvalle olisi käsikirjoitettu ihan oma juoni. Silloin olisi kuitenkin tullut ongelmia tekijänoikeuksien ja tavaramerkkien kanssa, joten tähän on tyydyttävä.
Casino Royale muistuttaa hiukan 1990-luvun alussa suosittuja ZAZ-elokuvia ja muita kreisikomedioita sikäli, että siinä lähinnä tykitellään hassuja ideoita miettimättä fiktiivisen maailman sisäistä logiikkaa tai jatkuvuutta tapahtumasta toiseen. Kovinkaan hauska tämä ei ole, vaikka muutamissa kohtauksissa tulikin hymähdeltyä ääneen.
Silti suosittelen tämän katsomista. Nautintoa tästä on vaikea saada, mutta onhan tällä oma taidehistoriallinen šokkiarvonsa.
⭐½✩✩✩
Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969)
…eli ihailijoiden kesken OHMSS. Näin tämän ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä ja olin hyvin vaikuttunut. Viime katselukerrasta oli siis kulunut jo noin parikymmentä vuotta, mutta kyllä tämä vaikutuksen teki nytkin. Pituudeltaan (140 minuuttia) eepoksen mittoja hätyyttelevä OHMSS oli siihen mennessä ylivoimaisesti kunnianhimoisin ja syvällisin Bond. Se oli myös ensimmäinen yritys tuoda sarjaan jatkuvaa juonta ja Bondin seikkailuihin henkilökohtaisempaa motivaatiota. Vastaavaa koetettiin seuraavan kerran vasta 2000-luvun puolella, kun Bondin kalosseihin astui Daniel Craig.
Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa 007:aa esittää ensimmäistä ja ainoaa kertaa George Lazenby. Mies jakaa mielipiteitä, mutta itse lasken hänet Bondien kärkikastiin. Toki hänen näyttelynsä on hiukan kulmikasta, mutta siinä on myös vilpittömyyttä ja fyysisyyttä, joka sekä Conneryltä että Moorelta jäi puuttumaan. Lazenbyn Bond on kylmempi ja ilottomampi hahmo kuin Conneryn pilke silmäkulmassa seikkaileva playboy, mutta samalla myös hauraampi ja inhimillisempi. Eräässä takaa-ajokohtauksessa Bondilta loppuvat niksit eikä hän enää jaksa edes juosta. Hän vain istuu alas odottamaan vääjäämätöntä ja nostaa talvitakin kauluksen kasvojen peitoksi kuin ihmettä toivoen. En pysty tähän kohtaukseen kuvittelemaan ketään muuta Bond-näyttelijää. Elokuvan loppukohtaus on sarjan mieleenpainuvin ja tunteellisin.
Julman laskelmoiva ja kunnianhimoinen Telly Savalas on ehkä onnistunein ja uskottavin Blofeld, vaikka ikonisin suoritus oli tietysti nähty jo elokuvassa Elät vain kahdesti, jossa Donald Pleasence tulkitsi epämuodostunutta rikollisneroa sarjakuvamaisena pahistiedemiehenä. Diana Rigg on oikeastaan ainoa Bond-tyttö, jolla on hahmona aitoa syvyyttä. Riggin kaltainen ammattinäyttelijä on myös juuri oikea vastapaino Lazenbyn jäyhälle ja ennen aikojaan keski-ikäistyneelle olemukselle. Rigg on kaunis ja nuorekas, mutta ei hölmöllä tai seksuaalisella tavalla. Kaikissa tilanteissa hahmo säilyttää inhimillisyytensä, uskottavuutensa ja arvokkuutensa.
Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on merkittävä myös toimintaelokuvien historiassa. Ohjaaja Peter R. Hunt oli aiemmin työskennellyt Bond-sarjassa leikkaajana, mutta nyt hän pääsi koko elokuvan ohjaksiin. Tämä näkyy nopeina leikkauksina ja kautta linjan näyttävänä kamerankäyttönä. Alppien lumiset maisemat pääsevät tässä elokuvassa oikeuksiinsa. Harmillisesti vain leikkaukset ovat paikoin hieman sekavia, vaikka mistään 2000-luvun action-elokuville tyypillisestä silpusta ei olekaan kyse.
Lazenbylle tarjottiin pitkää sopimusta, mutta hän ei siihen tarttunut vaan suuntasi muita haasteita kohti. Se on mielestäni suuri sääli. Useamman elokuvan tekeminen olisi antanut Lazenbylle mahdollisuuden oppia paremmaksi näyttelijäksi ja tehdä Bondista omansa. Aikaa myöden hänestä olisi todennäköisesti tullut aivan yhtä ikoninen kuin esimerkiksi Mooresta myöhemmin tuli. Samalla koko Bond-sarja olisi saanut uuden suunnan. Paljon mieluummin olisin nähnyt vakavia ja yhteiskunnallisia, 1970-luvun kyynisessä New Hollywood -hengessä tehtyjä Bondeja kuin Mooren antihumanistisia ja kaavamaisia seikkailuja.
⭐⭐⭐⭐½
Timantit ovat ikuisia (1971)
Connery palaa hänen majesteettinsa salaiseen palvelukseen, eikä edes viimeistä kertaa… mutta siitä lisää myöhemmin. Timantit ovat ikuisia on Conneryn Bondeista rutinoitunein. Se ei kuitenkaan rönsyile yhtä pahasti kuin sarjan muutama aiempi osa, mikä tekee tarinalle kaikkiaan ihan hyvää. Fokus on selkeämmin Bondissa ja hänen toimissaan, ei näyttävissä tapahtumapaikoissa, härveleissä tai erikoistehosteissa.
Timantit on pöljempi ja itsetietoisempi kuin aiemmat Bondit. Connery veistelee one-linereita ja on oma valloittava itsensä. Bondin hahmo toisaalta vaikuttaa jopa sosiopaattisemmalta kuin ennen, sillä hymy ei hyydy edes hirvittävimpien murhien tai ydinonnettomuuksien äärellä. Connery ei varsinaisesti enää vaivaudu näyttelemään hahmoa vaan vetelee karismaattisen maailmanmiehen maneereilla.
Yleistunnelma on karnevalistinen – kirjaimellisesti, sillä suuri osa elokuvasta sijoittuu sirkukseen. Blofeldejä nähdään kolme tai neljä, ja loppupuolella arkkikonna sonnustautuu dragiin. Koomisena kevennyksenä Blofeldin kätyreinä häärii murhanhimoinen homopari. Lopussa Bond räjäyttää toisen homoista sitomalla aikapommin tämän perseeseen ja viskaamalla laidan yli.
Jaa niin. Kun Blofeldin tiedemiesapuri kerran oli mukana maailmanrauhan edistämiseksi, niin on sääli, ettei apuri missään vaiheessa kääntynyt isäntäänsä vastaan. Tätä mahdollisuutta jopa pedataan elokuvassa, kun apurille selviää, että Blofeld välittääkin vain itsestään ja rupeaa kyykyttämään ja uhkailemaan tiedemiespoloa. Samaan aikaan tarinassa vieläpä käy niin, että Bond ja hänen naispuolinen liittolaisensa tahattomasti tekevät tyhjäksi toinen toisensa suunnitelmat, eli takkiaan kääntävän tiedemiehen interventiolle olisi tilausta myös maailmanrauhan näkökulmasta. Sen sijaan ongelmat ratkaistaan tylsimmällä mahdollisella tavalla: räjäyttämällä Blofeldin tukikohta.
⭐⭐½✩✩
-
12.11.2024, 14:16 #153710
Miihkali
OsallistujaHanke etenee. Tällä kertaa katsauksessa ovat Roger Mooren aikakauden Bondit.
Elä ja anna toisen kuolla (1973)
Karibialaisen saarivaltion diktaattori elää kaksoiselämää järjestäytyneen rikollisuuden kihona ja kaavailee romahduttavansa valkoisen sivilisaation huumeiden salakuljetuksella. Pääroistoa esittävä Yaphet Kotto on mielestäni aivan liian sympaattinen ja kiltin oloinen sopiakseen rooliinsa. Roger Moore ei menesty Bondina paljoakaan paremmin. Sliipattu habitus, ilmeetön roolisuoritus ja teennäinen herrasmiesmäisyys saavat Moore-Bondin vaikuttamaan todella tyhjältä ihmiseltä, komealta kuorelta vailla sisäistä elämää.
Elokuvan muistettavimmat hetket perustuvat Karibian eksotiikkaan. (Oletteko muuten huomanneet, kuinka paljon Bondeissa on karnevaalikulkueisiin sijoitettuja takaa-ajoja?) Kovin jännittävinä ei niitäkään voi pitää. Suurkaupunkien slummeihin ja viidakon voodoo-menoihin keskittyvässä estetiikassa on vaikutteita aikanaan suosituista blacksploitaatioelokuvista — olennaisena erona toki se, että päivän pelastaa valkoihoinen englantilainen gentlemanni.
Paul McCartneyn teemakappale menee mielestäni Bond-sarjan parhaimmistoon. Mukana on vähän kaikkea: Let it Ben tyylistä pianomelodiaa, äänekästä hard rockia ja elokuvan miljööseen sopivaa reggae-rytmiä. Komea ja omaperäinen sävellys!
⭐⭐✩✩✩
007 ja kultainen ase (1974)
Bond joutuu vertaisensa palkkatappajan haastamaksi. Konnaa esittää itse Christopher Lee, joten periaatteessa kasassa olisivat ainekset elokuvahistorian suurimman sankarin ja suurimman roiston kohtaamiseen. Käytännössä elokuva on sekava, ja siinä on rinnakkaisena tarinana epäkiinnostava juoni öljykriisistä ja aurinkovoimasta. Mooren tulkitsema Bond ei myöskään vielä vuonna 1974 ollut kohonnut sellaiseksi elämää suuremmaksi hahmoksi, jota Leen kohtaaminen olisi edellyttänyt. Mooresta yritetään rakentaa Conneryn kaltaista karskia machoa, mutta eihän se tietenkään onnistu. Käytännössä Lee varastaakin koko elokuvan.
Mukana on myös todella nolo kamppailulajikohtaus. Moore ei missään vaiheessa ollut kauhean uskottava toimintakohtauksissa, ja itseään puolta nuorempien aasialaisten akrobaattien keskellä hän näyttää tavallistakin raihnaammalta. Pienenä valopilkkuna mainittakoon Hervé Villechaizen tulkitsema lyhytkasvuinen kätyri. Myös Hongkongin hämärille kujille ja bordelleihin sijoittuvat noir-henkiset kohtaukset ovat tunnelmallisia.
⭐½✩✩✩
007 rakastettuni (1977)
Tässä elokuvassa Moore alkoi vihdoin löytää omaa ekologista lokeroaan Bond-saagan ekosysteemissä. Meininki on entistä humoristisempaa, ja Mooren tulkitsema sulavan hyväkäytöksinen Bond sopii asetelmaan hyvin. Hän on straight man absurdissa agenttimaailmassa.
Rakastettuni oli elokuva, jossa Mooren Bond-elokuvien maailma alkoi lopullisesti irrottautua Conneryn ajoista ja rakentua selvästi omaksi kokonaisuudekseen. Tarinassa mm. esitellään toistuvat hahmot Rautahammas ja kenraali Gogol. Varsinkin Gogol on hyvä hahmo, jonka keskinäiseen kunnioitukseen perustuva kilvoittelu Bondin kanssa ankkuroi tarinan mukavasti kylmän sodan todellisuuteen olematta kuitenkaan liian päiväkohtainen. Pidän Gogolista jopa enemmän kuin Blofeldistä, jonka huipputeknologiset maailmanvalloitushaaveet tapaavat mennä vähän turhan paljon supersankarisarjakuvien puolelle. Myös Q:n ja vimpaimien rooli alkoi 1970-luvun lopulta alkaen selvästi kasvaa.
Monen 1970- ja 1980-luvun Bondin ongelmana oli joka suuntaan rönsyilevä juoni ja aivan liian pitkä kesto, mutta tällä kertaa käsikirjoituskin on napakka ja jännittävä. Positiivista on sekin, että Bond pitkästä aikaa harrastaa ihan oikeaa tiedustelutoimintaa. Liiaksi ei haittaa edes se, että juonen perusidea on toisinto Istanbulista.
⭐⭐⭐✩✩
Kuuraketti (1979)
Umpihölmö avaruusseikkailu, jossa hullu tiedemies kaavailee autioittavansa maapallon ja perustavansa uuden geneettisesti ylivertaisen sivilisaation kiertoradalle. Ei siis olla kovin kaukana Blofeldin ajoista. Blofeld tosin kaipasi mainetta ja mammonaa, kun taas sir Hugo Drax on kajahtanut utopisti. Käytännössä sillä ei ole suurempaa väliä, ja jälleen kerran tarina huipentuu huipputeknologisessa salaisessa tukikohdassa käytävään ammuskeluun värikoodattuihin haalareihin pukeutuneiden sankarien ja pahisten välillä.
Näin Kuuraketin televisiosta joskus teini-ikäisenä ja pidin sitä huonona vitsinä. Nyt nautin sen katsomisesta yllättävän paljon. Positiivinen yllätys oli se, että loppua kohden ylikierroksille ampaisevan elokuvan alussa nähdään aika paljon ihan perusmeininkiä: Bond seikkailee eri puolilla maailmaa, tutkii mysteerejä, hiippailee, tappelee, kaataa naisia, käy kukkotappelua Draxin kanssa ja ylipäätään tekee salaisen agentin toimenkuvaan kuuluvia rutiinihommia. Ei tätä hyväksi elokuvaksi voi sanoa, mutta nautin sen katsomisesta.
⭐⭐½✩✩
Erittäin salainen (1981)
Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus nähdään heti alussa: Bond vierailee vaimonsa Teresan haudalla. Jopa Mooren tulkitsemalla antihumanistisella vahanukella on siis muistoja ja tunteita. Varsinainen juoni on kaavamaista perustauhkaa, ja elokuvassa on aivan liian monta talviurheilukohtausta. Elokuva käynnistyy kunnolla vasta, kun Bond pääsee nauttimaan Välimeren kauniista maisemista. Kasaritunnelma on vahva, ja Bondin sporttinen amfibiauto sarjan muistettavimpia ajoneuvoja.
⭐⭐✩✩✩
Octopussy – mustekala (1983)
Ensimmäinen näkemäni Bond-elokuva. Todennäköisesti myös sarjan komediallisin osa. Enimmäkseen huumori toimii hyvin, ja esimerkiksi Bondin käyttämä krokotiilisukellusvene jaksaa naurattaa edelleen. Muutamissa kohdissa Bond itse joutuu kuitenkin naurujen kohteeksi, mikä on mielestäni paha virhe. Se syö uskottavuutta elokuvan päähenkilöltä ja koko sarjalta. On myös tärkeää, että absurdissa tarinassa on jokin kiinnekohta, johon katsoja voi kiinnittyä. Osa vitseistä on sitä paitsi yksinkertaisesti vain todella tyhmiä. Tällä viittaan esimerkiksi kohtauksen, jossa Bond heijaa itseään liaanilla ja päästää Tarzan-huudon. Lopussa Bond pysäyttää aikapommin klovniksi naamioituneena. O tempora, o mores…
Juonta on jälleen kerran liikaa. Elokuvan pääjuoni sijoittuu Intiaan, jossa Bond kohtaa sadistisen afgaaniprinssin ja kohtalokkaan naisen. Sivujuonena nähdään juonitteleva neuvostolainen kenraali Orlov, joka salakuljettaa jalokiviä, yrittää räjäyttää ydinaseen ja haaveilee Euroopan valloittamisesta. Steven Berkoffin ylitulkitsema Orlov lienee huonoimmin näytelty Bond-pahis ikinä.
Intialaisesta miljööstä tykkään. Toisin kuin monessa Bond-elokuvassa, Aasiassa ei pelkästään lyhyesti vierailla vaan se on tarinan päänäyttämö. Suurin osa vitseistäkin on ihan hauskoja.
⭐⭐½✩✩
007 ja kuoleman katse (1985)
Roger Mooren viimeinen Bond. Mies oli 1980-luvun puolivälissä jo aivan liian iäkäs rooliinsa. Hämmentävää nähdä, miten paljon ihminen voi vanheta parissa vuodessa, sillä vielä Mustekalassa Moore selvisi pääosin kunnialla. On kiusallista katsoa, miten eläkeikää lähestyvä pappa kaulailee parikymppisten tyttöjen kanssa. Christopher Walkenin tulkitsema pääroisto on Bond-sarjan latteimpia, enkä muutenkaan keksi elokuvasta hyvää sanottavaa. Grace Jones haaskataan lattean kätyrinaisen roolissa.
⭐✩✩✩✩
-
09.02.2025, 11:01 #154288
Miihkali
OsallistujaEn ole kuukausiin jaksanut kirjoitella, mutta tässä lyhyt katsaus 1980-luvun väliinputoaja-Bondeihin.
Älä kieltäydy kahdesti (1983)
Connery palasi Bondin rooliin vielä kertaluontoisesti 1980-luvun alussa. Väljähtäneisiin ja kaavamaisiin myöhäis-Mooreihin verrattuna Älä kieltäydy kahdesti on piristävää vaihtelua. Elokuva on komediallinen ja itseironinen mutta ei kuitenkaan samanlainen puskafarssi kuin Kuuraketti tai Mustekala.
Connery on rooliinsa aivan liian vanha, mutta onnistuu joka tapauksessa vaikuttamaan huomattavasti Moorea dynaamisemmalta. Viisaasti elokuva ei myöskään esitä, että Bond olisi edelleen uransa huipulla, vaan tarinaa isketään uransa ehtoopuolelle ehättäneen agentin raihnaisuudesta. Pääjuoni on sopimusteknisistä syistä sama kuin Pallosalamassa, valitettavasti. Mieluummin tämän silti katsoo kuin täysin överisti rönsyilevän 1960-luvun version.
Klaus Maria Brandauer tekee Bond-elokuvien parhaimpiin nousevan pahisroolin. Pintapuolisesti itsevarma ja mahtava rikollisnero, joka ei kuitenkaan kykene peittämään omaa mustasukkaisuuttaan ja epävarmuuttaan. Muiden Conneryn Bondien tapaan 007 ei tässäkään elokuvassa varsinaisesti vakoile tai tee tiedustelutoimintaa vaan saapuu paikalle ja ilmoittaa itsensä pahikselle, mistä seuraa kukkotappelua ja ”minä tiedän että sinä tiedät” -pelejä. Käsiä kärventävä ydinsotavideopeli on näistä alfaurosten mittelöistä yksi mieleenpainuvimpia ja humoristisimpia.
⭐⭐⭐✩✩
007 vaaran vyöhykkeellä (1987)
Timothy Daltonin tulkitsema 007 on elokuva-Bondeista lähimpänä Flemingin romaanien hahmoa, ristiriitainen ja epämääräistä tuskaa sisällään hautova kylmäverinen tappaja. Vastaavaan suuntaan sarjaa oli uudistettu jo 1960-luvun lopulla George Lazenbyn aikoihin. Pääpiirteissään sama kaava on toistunut koko Bond-saagan ajan aina näyttelijän vaihtuessa: komediallisemmat veijarit ja realistisemmat murjottajat vuorottelevat.
Periaatteessa pidän Vaaran vyöhykkeestä, mutta käytännössä sen käsis on rönsyissään sekava eikä jännite tahdo kantaa loppuun asti. Dalton on myös mielestäni Bondin näyttelijöistä se, joka selkeimmin epäonnistui roolissa. Katsoja kyllä näkee, mihin tekijät pyrkivät, mutta lupaukset jäävät osittain lunastamatta. Flemingin romaaneissa Bond on tarkoituksellisesti hiukan lattea hahmo, vähän kuin komedian straight man, neutraali tarkkailija överissä agenttimaailmassa. Elokuvassa tällainen hahmo väkisinkin jää lattean tuntuiseksi.
Vaaran vyöhykkeellä ei myöskään katkaise napanuoraansa tarpeeksi vahvasti. Vakavamman aineksen kyljessä on edelleen kaikenlaisia hassunhauskoja härveleitä, poikamaista kohellusta ja muuta perinteisempää Bond-kuvastoa. Hyvänä puolena todetakoon, että täysin järkiheiton Kuoleman katseen jälkeen Vaaran vyöhykkeellä palautti Bondin takaisin tosimaailmaan. Mukana on pitkästä aikaa jopa vakoilua ja Bondin hahmossa ristiriitaisuutta ja pimeyttä.
⭐⭐⭐✩✩
007 ja lupa tappaa (1989)
Bond menettää toimilupansa, mutta mikäpä pahan tappaisi. Elokuva ei ole erityisen mieleenpainuva jos kohta ei kauhean huonokaan. Tolkuton juoni kerrotaan aivan liian vakavalla naamalla. Muistettavin yksittäinen piirre on hörhölahkoa pyörittävä Carlos Castanedaa muistuttava TV-evankelista.
Kylmän sodan loppuminen aiheutti identiteettikriisin, josta Bond kunnolla toipui vasta 2000-luvulla. Daltonilla kävi myös huono tuuri, kun ei saanut parempia käsikirjoituksia. Ajan oloon hänen tulkintansa olisi voinut kehittyä moniulotteisempaan suuntaan ja palaset loksahtaa kohdalleen. Conneryn ensimmäinen Bond oli keskinkertainen B-elokuva ja Mooren kaksi esikoista edustavat koko Bond-sarjan laarinpohjaa. Silti he nykyään ovat ikonisimmat Bond-näyttelijät.
Mooresta ei ollut kylmäveriseksi tappajaksi, vaikka hänestä yritettiin sellaista Bond-uransa alkupuolella leipoa. Myöhemmät elokuvat rakennettiin hänen vahvuuksiensa varaan ja niistä tuli heittämällä parempia. Myös Dalton olisi varmasti kyennyt tekemään roolista omansa, jos siihen olisi tarjottu mahdollisuus. Sen sijaan sarja ajautui vuosia kestäneeseen tuotantohelvettiin.
⭐⭐✩✩✩
-
-
JulkaisijaArtikkelit
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.