Etusivu Foorumit Legendaloota Bond… James Bond

Luet parhaimillaan 1 vastausketjua
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #152740
      Miihkali
      Osallistuja

      Olen ottanut asiakseni katsoa kaikki Bond-elokuvat järjestyksessä. Raportoin katselmuksista silloin tällöin, kun jaksan, ehdin ja muistan. Olkoon lanka samalla omistettu koko aiheelle yleisemmin: romaaneille, elokuville että näyttelijöille.

      Salainen agentti 007 ja tohtori No (1962)

      Bond-saagan ensimmäinen osa Tohtori No sai mutkan kautta alkunsa Jamaikan matkailumainoksena. Melko pienellä budjetilla filmattu avausosa onkin enemmän B-elokuva kuin spektaakkeli, ja muutamat kohtaukset ovat suorastaan typeriä.

      Elokuvan pohjaksi valittu romaanikaan ei välttämättä ollut paras mahdollinen avaus, sillä Fleming oli kirjan kirjoittaessaan iskenyt 007:sta tarinaa jo useamman tuhatta sivua ja juoni onkin sangen lennokas, enemmän supersankarisarjakuvien kuin vakoilujännärin ainesta. Elokuvasovitus ensimmäisestä Bond-romaanista (Casino Royale, 1953) olisi todennäköisesti esitellyt hahmon ja miljöön paremmin ja antanut järkevämmän kuvan siitä, millaisia salaisen agentin työkeikat tavallisesti ovat. Homma olisi sitten luontevasti voinut myöhemmissä elokuvissa eskaloitua.

      Puutteista huolimatta Tohtori No’ssa on imua, eikä filmi missään nimessä ole sarjan huonoimpia. On hullu tiedemies, maanalainen laboratorio, kuolettavia ansoja, kohtalokas nainen ja merestä puolialastomana nouseva naislapsi Honey Rider, sekä tietysti itsevarmuutta, miehisyyttä ja seksiä tihkuva Sean Connery skottiaksentteineen ja rintakarvoineen. Viisaasti jo aivan ensimmäisessä Bondissa tuotiin älyvapaaseen tarinaan parodian elementtejä, ja tältäkin osin elokuva viitoitti tietä sarjan myöhemmille osille. Muistettavin kohtaus nähdään heti alussa, kun Bond pelaa baccarat’ta, kertoo nimensä ja surffihenkinen kitarateema kajahtaa etteriin.

      ⭐⭐⭐✩✩

      Salainen agentti 007 Istanbulissa (1963)

      Varhaisten Bond-elokuvien juonet olivat yleensä jokseenkin yksinkertaisia ja suoraviivaisia. Istanbulissa on tähän poikkeus, sillä Bond jopa tekee ihan oikeaa tiedustelutyötä ja sivuhahmoja kehitetään tavanomaista pitemmällee. Kyseessä on myös ensimmäinen Bond, jossa 007 matkustelee oikein urakalla. Myöhemmin eksoottista matkakohteista ja maailmankiertueista tuli Bond-elokuvien vakiokauraa. Toki jo Tohtori No sijoittui Jamaikalle, mutta siinä ei sitten toisaalta käyty missään muualla.

      Conneryn Bondeista Istanbulissa lienee uskollisin Flemingin romaaneille ja hahmolle. Myöhemmissä osissa elokuvat alkoivat enenevässä määrin keskittyä sarjan tiettyihin toistuviin tunnuspiirteisiin, kuten ansoihin, vempaimiin, naisseikkailuihin jne. Samalla Bondin hahmo pitkäksi aikaa pelkistyi Conneryn karismaan ja machoiluun, mikä ei sinänsä tietenkään ole huono asia.

      Pieni huomio: ensimmäisessä elokuvassa Bond vietteli baccarat-pöydässä Sylvia Trenchin, ja tässä elokuvassa romanssi ohimennen jatkuu. Sen enempää jatkuvuutta ei alkupään Bondeissa ollutkaan, ellei sellaiseksi laske toistuvia rikollisjärjestöjä johtohahmoineen. Myöskään Bondin yksityiselämää ei ennen George Lazenbyn lyhyttä Bond-pestiä tarkemmin luodattu. Sinänsä hiukan sääli, ettei elokuvien välille rakennettu enempää jatkuvuutta. Episodisuus on sinänsä ihan toimiva ratkaisu, joka varmasti on osaltaan pitänyt sarjan elinvoimaisena näihin päiviin saakka, mutta tällaiset pienet viittaukset aiempiin elokuviin mielestäni mukavasti rakentavat maailmaa ja hahmoja. Mutta ei auta, neiti Trenchin kohtalona oli jäädä vanhaksi piiaksi.

      ⭐⭐⭐✩✩

      007 ja Kultasormi (1964)

      Kultasormi on Bond, johon kaikkia muita Bondeja verrataan. Siinä sarja löysi toimivan kaavan ja tyylin, joka melko muuttumattomana toistui Conneryn ja Mooren myöhemmissä elokuvissa. Ehkä huvittavimpana piirteenä on mainittava, ettei Bond edes yritä salailla olemassaoloaan ja tehtäväänsä – vaikka tämä kai lähtökohtaisesti kuuluisi salaisen agentin toimenkuvaan – vaan ilmoittautuu pahikselle ja hienovaraisena tiedustelutoimintana alkanut operaatio degeneroituu kukkoilevien alfaurosten väliseksi minä tiedän että sinä tiedät -peliksi. Ehkäpä siksi Kultasormi oli ensimmäinen Bond-elokuva, jonka suomenkielisestä nimestä pudotettiin pois ”Salainen agentti”.

      Loppuratkaisu on hölmöhkö ja perustuu lähinnä siihen, että pahisten armoille joutunut Connery viettelee Kultasormea palvelevan naisihmisen, joka sitten pettää isäntänsä. Sinänsä ihan kiinnostava käänne, sillä yleensähän kuvio menee niin päin, että pinteeseen joutunut neito joutuu tarjoamaan miehille seksiä vastineeksi pelastumisestaan… Bondin superauton kääntyvää rekisterikilpeä ei muuten taideta elokuvassa lainkaan käyttää tositoimissa, vaikka ominaisuutta esitellään jopa alkuteksteissä.

      Pieniin kauneusvirheisiin on kuitenkin kovin vaikea kiinnittää huomiota, sillä elokuva toimii oman sisäisen logiikkansa puitteissa niin hyvin. Ikivihreä tunnusmusiikki on ensimmäinen Bond-sarjan monista mestariteoksista – jos siis jätetään laskuista jo edellä Tohtori No’ssa kuultu kitarateema – ja alkutekstiosuus kultaisine naisineen on visuaalisesti häikäisevä.

      ⭐⭐⭐⭐½

      Pallosalama (1965)

      Kultasormen jymymenestyksen jälkeen Bondien budjetit kasvoivat tuntuvasti. Tämä ei valitettavasti kuitenkaan johtanut parempaan laatuun. Pallosalamassa on kaikkea liikaa: erikoistehosteita, toimintakohtauksia, lentokoneita ja sukellusveneitä. Ennen kaikkea siinä on liikaa pituutta.

      Vedenalaisten toimintakohtausten ongelmana sitä paitsi on, että kaikki hahmot näyttävät samalta ja heitä joka tapauksessa esittävät sijaisnäyttelijät. Bond ei mielestäni ole kiinnostava hahmo niinkään siksi, mitä hän tekee, vaan olennaista on, miten hän sen tekee. Tämä erityisesti vielä korostuu varhaisissa Bondeissa, joita Conneryn karisma niin vahvasti kannattelee.

      Muutamia irtohuomioita. Bondin hahmo on tässä elokuvassa psykopaattisimmillaan: ensin hän raiskaa naisen (joka tosin nauttii kokemuksesta) ja heti perään lukitsee pahismiehen saunaan käristymään. Bondin CIA-sidekickia Felix Leiteria nähdään tässä elokuvassa enemmän kuin missään muussa sarjan osassa, mikä on ihan mukavaa vaihtelua. Dekkarihengessä Bond seurailee johtolankoja ja tutkii mysteeriä, mikä on ihan mukavaa vaihtelua. Kohtaus, jossa Bond istuttaa hengettömän pahisnaisen pöytäseurueeseen ja toteaa tämän olevan ”kuolemanväsynyt”, on jäänyt mieleen jo lapsuudesta.

      ⭐⭐✩✩✩

      Elät vain kahdesti (1967)

      Tämä oli lapsena suosikkibondini, mutta viehätys on jo aiemmilla katsomiskerroilla laskenut. Pääasiallinen ongelma löytyy käsikirjoituksesta, jossa ei ole päätä eikä häntää. Jos Pallosalama oli turhan pitkä, niin tässä on vastavuoroisesti liiankin kova tempo eikä oikein lihaa luiden ympärillä. Esimerkkinä mainittakoon vangittua agenttia himoitseva kiduttajatar Helga Brandt, joka kohtalokkaitten Bond-naisten kategoriassa periaatteessa kuuluu kiinnostavampaan osastoon. Hyvin hämmentävien ja nopeiden leikkausten päätteeksi Bond päätyy lentokoneeseen Brandtin kanssa, kone paljastuu ansaksi, Brandt loikkaa laskuvarjolla ja Connery tekee hätälaskun. Hetkeä myöhemmin ollaankin jo taas maassa ja Brandtia rangaistaan epäonnistumisesta kuolemalla.

      Juonessa on aika paljon aiemmista osista kierrätettyjä aineksia, ja ylipäätään kokonaisuudesta näkee, että käsikirjoitus laadittiin kiireessä. Japanilaiseksi naamioitu Connery ei ole millään tavalla uskottava, ja Bondin avioliittoa ja saaren kalastajayhteisöön soluttautumista koskeva sivujuoni on loppujen lopuksi turha, sillä Bond ei hyödynnä kyläyhteisössä saavuttamaansa sisäpiiriläisasemaa mitenkään vaan lähtee ensi tilaisuuden turvin hiippailemaan ja ammuskelemaan. Elokuva on todennäköisesti Bond-saagan sovinistisin osa, tai kuten Bondin japanilainen työtoveri asian muotoilee: ”In Japan, men always come first, women come second.” En sano, etteikö kylpevien bikininaisten hyväiltävänä röhnöttävä Connery olisi kutkuttava näky. Minulla oli joskus elokuvan juliste seinälläkin, mutta se on valitettavasti kadonnut. Juliste siis, ei seinä.

      Kaikkiaan elokuva on selvä parannus Pallosalamaan. On komeita maisemia, jänniä vempeleitä, mieleenpainuvia sivuhahmoja ja sarjan siihen mennessä näyttävin lopputaistelu. Eikä sovi unohtaa ninjoja ja muuta japanieksotiikkaa. Bondkin taisi elokuvassa jonkinlaisen ninjakoulutuksen saada, mutta se ei kyllä realisoidu miksikään erityisen ninjamaiseksi toiminnaksi, vaan samoilla maneereilla mennään. Ernst Stavro Blofeldin kasvot paljastetaan ensi kertaa, ja vaikka kohtaus onkin pieni antikliimaksi jo ensimmäisessä elokuvassa alkaneen vihjailun jälkeen, niin kiistatta kyseessä on ikimuistoinen hetki ja ikoninen pahishahmo.

      ⭐⭐⭐✩✩

    • #152741
      Ben Turpin
      Osallistuja

      Itselläni oli samainen projekti tasan vuosi sitten. Ysärin lapsena minulle Brosnanin ja Craigin tähdittämät Bondit ovat olleet ne tutuimmat, joten oli hauska tutustua Conneriin, Mooreen, Daltoniin ja jopa Lazenbyyn (”Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa” oli oikeastaan todella mainio). Roger Mooren Bondit olivat suosikkejani: rentoa camp-agenttiviihdettä, eskapismia parhaimmillaan.

      Jos kaipaa suomalaista Bond-tarinointia ja kulissien takaista infoa, kannattaa kuunnella Bondaillaan -nimistä podcastia, joka käy läpi kaikki leffat yksi kerrallaan, kirjoja unohtamatta. Itse kuuntelin aina heti perään jakson siitä elokuvasta, jonka olin katsonut. Löytyy mm. Spotifysta.

      Sitten vielä omat lempparit ja inhokit:

      Paras Bond: Roger Moore
      Paras pahis: Le Chiffre elokuvasta Casino Royale
      Paras kätyri: Rautahammas
      Paras tunnari: Wings – Live and Let Die
      Paras elokuva: Casino Royale

      Huonoin Bond: George Lazenby
      Huonoin pahis: Lyutsifer Safin elokuvasta No Time to Die
      Huonoin kätyri: Necros elokuvasta 007 vaaran vyöhykkeellä
      Huonoin tunnari: Madonna – Die Another Day
      Huonoin elokuva: Timantit ovat ikuisia

Luet parhaimillaan 1 vastausketjua
  • Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.

Lisää luettavaa