Dark Floors (2008)
- Tuotantovuosi:
- 2008
- Ohjaajat:
- Pete Riski
- Pääosissa:
- Amen, Awa, Dominique McElligott, Kita, Leon Herbert, Lordi, Ox, Philip Bretherton, Ronald Pickup, Skye Bennett, William Hope
- Maat:
- Suomi, Islanti
- Kielet:
- Englanti
- Pituus:
- 84 min
- Genret:
- Kauhu
Keskiarvo
Arvostelut (7): 
Pikatuomiot (82):
Oma pikatuomio
Lordin Euroviisuvoitto pani Suomen kansan sekaisin ja sai ihmiset fanittamaan hirviöbändiä. Täytyy kyllä vastaanpanematta sanoa, että melko samanlainen vaikutus sillä oli minuunkin, sillä sen jälkeen Lordi tuli minullekin kunnolla tietoisuuteen. Ja koska Lordi-yhtye joutui suosion pyörteeseen, päätti bändin keulahahmo Mr. Lordi väsätä lapsuutensa suuren unelman: ikioman kauhuelokuvan.
Dark Floors ei ilmestyessään saanut kovinkaan hyvää arvostusta ja joutui kriitikoiden ruoskittavaksi. Nyt minä sitten kirjoitan arvostelun elämäni ensimmäisestä näkemästäni suomalaisesta kauhuelokuvasta, Lordin Dark Floorsista. Ja aivan alkuun aloitan kysymällä itseltäni: Miksi elokuvasta piti tulla näin huono?!
Elokuvan juoni ei vakuuttanut yhtään. Kaikki oli niin tutunoloista, aivan kuin kaikki ideat olisi ryöstetty muista hyvistä kauhuelokuvista. Ohjaus näyttää kehnolta, näyttelytyö on kaikinpuolin säälittävää ja käsikirjoitus on täysin avuton. Eniten pani jurppimaan hahmojen suuhun laitetut tutunoloiset repliikit, kuten monta kertaa hoettu "What the hell was that?" -repliikki. Luulisi, että vähän mielikuvitusta olisi voinut käyttää vielä käsikirjoitusta tehdessä, vai onko elokuvan valmiiksi saamiseen noinkin hitonmoinen kiire, että kaiken voi noin vain laiminlyödä?
Ainoat hyvät asiat elokuvassa eräät hyvät tehosteet, sekä tietenkin Lordi-hirviöiden näyttäytymiset. Harmi vain, että tehosteet eivät riitä elokuvan hyvän tunnelman tuomiseen, eikä hirviöt pelota yhtään. Lordin jäsenet ovat niin hyvänpäivän tuttuja Suomessa, että jopa lapsetkin rakastavat pelottavaksi tarkoitettuja monsterisoittajia. Kuka muka voi pelätä niitä, jotka korjasivat voiton itselleen Euroviisuissa? En minä ainakaan! Ajatushan on täysin naurettava.
Eli yksinkertaisesti voin sanoa, että yksi ainut tähti tulee joistakin hyvistä tehosteista ja hirviöistä. Muuten minä luokittelisin tämän huonoimpien kauhuleffojen kastiin, sillä muut huonoimmat näkemistä kykenivät jopa säpsäyttämään, tämä taas ei. Eikö ole ihan ilmiselvää, että Lordin kannattaisi vaan toimia musiikkialalla? Se sentään rulettaa.
Pisteet:
Arvosteltu: 14.11.2008
Katsottu: Kotona
Maailman ensi-illassa sankan fanijoukon ja median edustajien seasta nähtynä tämä tepsi paremmin kuin mitä se olisi tehnyt tavallisessa elokuvateatterissa tai kotisohvalla, siitä olen varma. Oulun Energia-areenan akustiikka ei ole elokuvanäytöksiä varten, mutta puitteet oli siihen katsoen saatu verrattoman hyviksi. Kannustushuutoja toistavat seinät toistivat myös aavemaiset ulinat ja rääkäisyt.
Paikka ja aika eivät kuitenkaan tee elokuvaa. Keskinkertaista, ehkä jopa huonompaa kauhua, siitä ei pääse mihinkään. Suomen mittapuulla merkittävät erikoistehosteet pitivät kuitenkin mielenkiintoa yllä ja onnistuipa Awan kohtaus olemaan jopa hieman puistattava, johtuen kuitenkin lähinnä onnistuneesta äänimaailmasta. Ulkomaiset tehosteet jyräävät kuitenkin auttamatta ja kun kyseessä kerran on kansainväliseen levitykseen kaavailtu pätkä, on se siihen malliin myös arvosteltava.
Jossain määrin tätä elämystä muistellessa mielen valtaa surumielisyys. Hieno idea ajan pysähtymisestä ja elottomasta sairaalasta, joka varmasti aiheuttaa ahdistusta monelle ilman musikaalisesti lahjakkaita (mielipidekysymys) mörköjäkin, menee pilalle. Aikaa tuhlataan kliseisiin ja toistuviin turhiin jauhantoihin. Ihan kuin sairaalaan ansaan jääneet kääntyisivät tahallaan harhaan hokien niitä asioita, joita tällaisessa pätkässä kuuluu hokea aiheuttaen katsojalle reaktion: "Tehkää niinkuin siinä toisessa elokuvassa niin pysytte hengissä...tai antakaa kun minä tulen näyttämään."
Elokuvan roolisuoritukset ovat vielä keskinkertaisempia kuin kokonaisuus itse. Pelottavinta koko leffassa on Dominique McElligotin (sairaanhoitaja Emily) suoritus. Dialogi on juuri niin luonnollista kuin se olisi kirjoitettu vessapaperille punaisella väriliidulla. Ronald Pickupin Tobias on ainoa hahmo, jota seuratessa voi unohtaa katselevansa näyttelijää työssä. Skye Bennettillä elokuvan lapsitähtenä on omat mieleenpainuvat hetkensä, joskin lähinnä ärsyttäessään vinkumisellaan.
Dark Floors ei millään pärjää valtavirran tai edes siitä poikkeavan osaston tuotoksille. Siitä näkyy tekijöittensä innokkuus ja rakkaus, mutta siksipä projektiin ei ole suhtauduttu riittävällä objektiivisuudella. Lapsuuden haave toteutuu, muu unohtuu. Kyllä Dark Floorsia silti mieluummin katsoi, kuin Suvi Lindenin ja Petteri Ahomaan puheita. Lordin pienimuotoinen keikka oli myös etuoikeus, joka teki Oulun tapahtumasta loppujen lopuksi unohtumattoman kokemuksen.
Pisteet:
Arvosteltu: 25.03.2008
Katsottu: Teatterissa
Euroviisujen voittohuumasta pillastunut Mr.Lordi päättikin nyt sitten filmata ikioman elokuvan. Vaikken pidä Lordista, ajattelin että onhan tämmöinen tapaus käytävä katsomassa. Ja olihan minulla elokuvasta edes jonkin sortin ennakkoluulot, jotka tämä elokuva osasi tyylikkäästi alittaa.
Juoni on ainoa asia joka elokuvassa voisi toimia: Joukko ihmisiä jää loukkuun sairaalan hissiin ja kun ovet aukeavat ei sairaalassa heidän lisäkseen olekaan enää ketään muita, jos ei lasketa kasoja ruumiita, sekä tätä Suomen omaa mahtibändiä Lordia. Niin, kuten sanoin, juoni voisi toimia, mutta kun ei toimi niin ei toimi. Elokuva onnistuu olemaan täynnä kliseitä, sekä tahatonta komiikkaa. Ne kohtauksen joiden pitäisi olla pelottavia, onnistuvat aiheuttamaan vain nauruntyrskähdyksiä. Hei, minkäs sille voi jos juuri jännittävimmällä hetkellä kulman takaa tulee kaikkien lasten suosikki, Setä Lordi ja sanoo pöö.
Ainoa plussa tässä filmissä oli suomalaismittakaavassa varsin hyvin tehdyt erikoistehosteet. Itse hirviöt ovat vain täsmälleen samannäköisiä, kuin olivat Euroviisuissakin, joten jos pidit sitä esitystä pelottavana tämä leffa voi säikyttää ainakin vähän. Ainoastaan noitakummitus Awa oli ikävännäköinen ilmestys leijuessaan ja huutaessaan sairaalan autioilla käytävillä.
Lopputuloksena varsin keskinkertainen tekele, joka toimii paremmin komediana kuin kauhuna, komedianakin huonosti. Elokuvasta jää paha maku suuhun, ja ärsyttävintä oli huonosti kirjoitettu dialogi, jossa hoettiin jokaisen kolahduksen kuuluessa: ”What the hell was that?”. Tuota lausetta on elokuvassa kuultava ainakin yli kymmenen kertaa.
Ja ainiin. Joku toinen katsoja teatterissa oli varmaan samaa mieltä leffan laadusta, joten hän lähti kävelemään teatterista pois kesken näytöksen, mutta ennen sitä pysähtyi valkokankaan edessä ja huusi: ”Hard rock hallelujaa!” ja näytti hevimerkkiä. Se oli ainoa asia, jolle sen näytöksen aikana taputettiin. Varsin näyttävä poistuminen.
Pisteet:
Arvosteltu: 18.03.2008
Katsottu: Teatterissa
Suomalainen elokuva, sanapari, joka herättää minussa aina valtavan epäilyksen tunteen. Suoraan sanottuna en äkkiseltään keksi yhtään suomalaista filmiä, jota voisin mennä hyväksi kehumaan. "Pienimuotoisesta" floppaamisesta ja kriitikoiden negatiivisesta palautteesta huolimatta olin kiinnostunut näkemään Dark Floorsin. (Elokuvan "suosiosta" taatusti kielii se tosiseikka, että minun ja kahden kaverini lisäksi salissa ei istunut ketään muita.)
Autistista tytärtään sairaalasta pois kiikuttava yksinhuoltajaisukki (tyttärineen), nuori ja kaunis sairaanhoitaja, yrmeä ja käheääninen musta vartija, kiireinen ja typerä bisnesmies sekä mielisairas vanha mies jumittuvat sairaalan hissiin. Kun he viimein pääsevät kopista ulos, he huomaavat sairaalan henkilökunnan sekä muiden ihmisten kadonneen. Ulospääsyä joudutaan etsimään römyämällä ympäri autiota ja aavemaista sairaalaa, jossa pian alkaa tapahtua kummia; bändi, joka voitti Euroviisut vuonna 2006, kummittelee pitkin käytäviä autistista, hieman pelottavia piirustuksia rustailevaa tyttöstä hamuten Pari ihan sävyttävääkin säikyttelykohtaa onnistutaan järjestämään.
Juonellisesti Dark Floors on siis päällisin puolin perussoopaa, joka elokuvan edetessä pääsee näyttämään peräti monipuolisuuttaan. Moinen kikkailu on kuitenkin turhaa, sillä missää vaiheessa elokuvaa ei käy ilmi miksi hirviöjengi haluaa autistisen tyttö-polon kynsiinsä. Mitään ei missään vaiheessa selitellä, vaan kaikki jää periaatteessa katsojen mielikuvituksen varaan.
Bändin jäsenten ilmestymiset pitkin elokuvaa on ihan näyttävästi tehty, mutta kaikella kunnioituksella Mr. Lordia ja hänen poppootaan kohtaan: Ei Euroviisuvoittajaa voi pelätä.
Kaiken kaikkiaan elokuva oli oikein viihtyisä. Naurattikin useaan otteeseen. Mutta se ei todennäköisesti ollut tarkoitus.
Pisteet:
Arvosteltu: 27.02.2008
Katsottu: Teatterissa
Jumittunut hissi, autistinen tyttö pyörätuolissa, mystisesti hetkessä autioitunut sairaalarakennus, hirviöitä joka kerroksessa... Mysteereitä mysteerien jälkeen ja olemattomat selitykset. Isot kehykset joista jokin hyvin oleellinen puuttuu pahemman kerran.
Tässä se nyt nähtiin suomalaisvoimat tekemässä kauhuelokuvaa. Lopputuloksena syntyy kuusivarttinen taistelu selittämättömiä hirviöitä vastaan, joihin pyörätuolilla kulkevalla pienellä tyttöpololla on omituinen vaikutus. Yhden kerran tämän katsoo ja senkin mielellään elokuvateatterissa puhtaasta mielenkiinnosta. Tämän kaltainen fiilis minulle jäi käteen kun tämän kohutun pätkän olin nähnyt. Yhdesti katsottuna elokuva oli hieman viihdyttävä ja mielenkiinto tähän kauan odotettuun teokseen auttoi siihen, että jaksoi raahautua jopa teatteriin asti. Sinänsä en kadu kun maksoin tästä. Kuten yllä tuli varmaan jo liiankin selväksi, että kyllä tämä kerran täytyy kokea. Suomalaisen hirviöbändin monsterit omassa elementissään.
Aivot narikkaan ja nollat tauluun -elokuvana tämä juonellisesti susi pätkä toimii. Jos etsit syvällistä, psykologista, nerokasta tai pelottavaa laatukauhun helmeä niin älä vaivaudu turhaan, sitä et täältä löydä! Sieluton näyttelytyö ja vanhan mieheni järjettömät, sisällöttömät, tekoviisaat kommentit kuljettavat tätä päätöntä vuoristorataa yltiökliseiseen 'päivänsäde ja menninkäinen'- loppuratkaisuun.
Olihan tässä pari hyvää hetkeä, mutta pari hyvää hetkeä ei pelasta puolentoista tunnin mittaista älyvapautta. Suomalaisuudesta puolikas ja hirviöistä toinen.
Pisteet:
Arvosteltu: 25.02.2008
Katsottu: Teatterissa
Kävin 14.2 katsomassa kyseisen elokuvan kun lippujen hinnat olivat 5e ystävänpäivän kunniaksi. Ei olisi pitänyt. En pitänyt kyseisestä elokuvasta laisinkaan.
Dark Floorsissa ei ole minkäänlaista juonta ja aivan liian paljon kliseitä tuhansista muista elokuvista. On päähenkilö joka rakastaa tytärtään ja suojelee tätä yli kaiken, mutta silti lopussa yhtäkkiä luovuttaa ja heittää hukkaan kaiken tämän työn. On sankari ja "konna" joiden tapa lähteä ei ole millään tavalla yllättävä. On myös pientä romanssin poikaa päähenkilön ja naikkosen välillä. Leffan suurin yllätys taisi olla se, että heistä ei tullutkaan yhtä iloista perhettä.
Paljon olivat Putaansuut ja kumppanit kehuneet erikoisefektejä. Siis mitä efektejä? Mielestäni Jurassic Parkissa oli paremmat efektit ja se elokuva tehtiin kuitenkin vuonna 1993.
Elokuva ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon. Muutama hyvä kohta oli, joiden varaan elokuvan olisi voinut rakentaa. Tällä tarkoitan sitä aikajuttua. Siinä vaiheessa kun päähenkilö ampuu aseella päättömästi ylöspäin ja selvisi mitä selvisi, olisi sitä pitänyt olla enemmän. Nyt sekin jäi yhtä laimeaksi kuten koko elokuva. Tytön yhteydessä Mr. Putaansuuhun ei ollut mitään järkeä, tosin eipä ollut monessa muussakaan asiassa.
Yhteenvetona siis liian huono juono, liian laimeat erikoistehosteet, AIVAN liian paljon kliseitä. Toivottavasti tälläiset elokuvat eivät tule yleistymään Suomessa, koska tämä oli karmea. En suosittele
Pisteet:
Arvosteltu: 14.02.2008
Katsottu: Teatterissa
Ihan kuin tämä olisi tullut vastaan jossain aiemminkin; hyväsydäminen pikkutyttö kohtaa isot pahat mörrimöykyt. Tällä teemalla on kuvitettu raskaampaa rockia soittavan Lordi-yhtyeen musiikkivideoita. Nyt samaa pohjaa käytetään ensimmäisessä suuressa kotimaisessa kauhuelokuvassa, jossa bändi näyttelee... Noh, suuret ovat leffan tehosteisiin ja visuaaliseen ilmeeseen käytetyt rahat. Ainakin siltä lopputulos näyttää, sillä esimerkiksi aavemainen Awa näyttää erittäin hyvältä leijuessaan synkeän sairaalan käytävillä ja Ox on hurjan hupaisa rynniessään ympäriinsä kuin raivo härkä. Mutta visuaalisen puolen lisäksi Dark Floors tarjoaa vähemmän mitään kuin vaikkapa vanhempi kotimainen kauhuelokuva Valkoinen peura (1952).
Dark Floorsin käsikirjoitus mättää. Se on pintapuolisesti toimiva, mutta liian paljon varman päälle pelaava. Dialogistakin sen kuulee – hahmot latelevat niitä kliseisimpiä vuorosanoja, mitä Hollywoodin kauhurainoissa on kuultu. Pekka Lehtosaaren kirjoittama teksti tosiaan kuulostaa siltä kuin se olisi kopioitu muista englanninkielisistä kauhuelokuvista. Ehkä vika ei ole Lehtosaaren, ehkä se on kulkeutunut lopputulokseen ohjaaja Pete Riskin ja Mr. Lordin alkuperäisideasta.
Genren sisällä voi aina luoda toisintoja, mutta kaikkein viihdyttävintä on, kun joku luo siinä jotakin uutta. Sergio Leone vei westernit aivan uudelle tasolle, Kubrick teki saman tieteiselokuvalle ja oma rakas Markku Pölösemme tuikkasi uutta liekkiä ”suomifilmille”. Dark Floors on näyttävä pätkä, joka ei tee edes pienimuotoisia shyamalaneja, ts. yllätä katsojaa. Autioituneeseen sairaalaan juuttuneessa henkilökaartissa on totta kai mukana tummahipiäinen vartija (Herbert), joka tilanteessa kuin tilanteessa sanoo sanottavansa samalla matalalla äänenpainolla. Ja tottahan porukan höyrypäisin kaaho on se, joka ensinnä joutuu pulaan. Ja kukaan ei varmaan osaa arvata, mikä niistä kauheista olennoista hyökkää viimeiseksi. Kaiken huipuksi leffassa on turhaa sisäistä toistoa, vaikka sillä ei kestoa olekaan kuin vajaat puolitoista tuntia.
Mutta mitäs pienistä. Elokuvan ääniraita kuulostaa ainakin teatterissa hyvältä. Ryskeet ja puheet kuuluvat asiaankuuluvan tasokkaasti pitkin linjan. Ville Riipan musiikki kruunaa äänimaailman kansainvälistä tasoa olevalla sävykkyydellä. Musiikkivideoistaan tunnettu Pete Riski ei ole (tekstin puitteissa) saanut puristettua brittiperäisistä näyttelijöistä kovin erikoisia mehuja. Surkeaksi ei kenenkään suoritusta voi kuitenkaan teilata, ja autistisena tyttöpolona kauhuja kokeva Skye Bennett on jopa melkoinen löytö. Veteraani Ronald Pickupin esittämän Tobiaksen rinnalla Bennettin Sarah on elokuvan sympaattisimpia hahmoja.
Dark Floorsilla on hetkensä, eikä sitä voi (kauhu)elokuvana hävetä. Karmaisevan pelottava se ei tosin ole, eikä muutenkaan mestariteos, mutta ihan mukavaa viihdettä tästä huolimatta. Niinpä se onkin leffa, jonka voi vaikka katsoa kauhusta diggaavan perheensä kanssa – toisin kuin esimerkiksi Takashi Miiken verisen Auditionin (1999). Ihan pienimpien silmät kannattaa kuitenkin peittää Dark Floorsinkin hirvityksiltä.
Pisteet:
Arvosteltu: 07.02.2008
Katsottu: Teatterissa
